keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Vuoden 2013 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkat järjestyksessä!

Nyt, kun tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto on taas ajankohtainen (se ratkeaa 26.11.2014), niin kirjoitanpa tänne, mikä oli viime vuonna oma Finlandia-suosikkini, ja mihin järjestykseen itse olisin ehdokkaat laittanut. Luin nimittäin melkein ne kaikki.

Kaikki viime vuoden ehdokkaat olivat mielestäni todella hyviä, ja parhaan kirjan valitseminen hyvien joukosta on tunnetusti makuasia.

Tänä vuonna Finlandia-palkinnon saajan valitsee hallitusammattilainen ja elinikäinen lukija Anne Brunila. Viime vuonna sen teki näyttelijä ja teatterinjohtaja Asko Sarkola. (Olen Sarkolan fani.) Sarkola muuten valitsi vuoden 2013 voittajaksi Riikka Pelon romaanin "Jokapäiväinen elämämme".

Ja tässä siis minun valintani ja järjestykseni vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokkaista, tadaa:
  1. Asko Sahlberg: Herodes
  2. Kjell Westö: Kangastus 38
  3. Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
  4. Juha-Pekka Koskinen: Ystäväni Rasputin
Kahta muuta viime vuoden Finlandia-ehdokasta en luetteloi tänne, koskapa niitä en lukenut.

Sahlbergin Herodes on todella hieno, mielenkiintoinen ja upea kirja, todellinen lukukokemus! Ihan huippu! Suosittelen lämpimästi, jos pidät historiallisista romaaneista, erityisesti pitkistä sellaisista.

Täältä blogista, aiemmista kirjoituksistani, löytyy mietteeni ym. kirjoista. Linkistä pääsee suoraan katsomaan, mikäli kiinnostaa.

Tämän vuoden, eli 2014 ehdokkaista pitää taas lukea ainakin Jussi Valtosen romaani "He eivät tiedä mitä tekevät" ja Anni Kytömäen "Kultarinta".





tiistai 30. syyskuuta 2014

Arne Nevanlinna: Heta

Arne Nevanlinnan Heta oli oikein mukava lukukokemus ja Nevanlinna itse minulle uusi tuttavuus.

Olen aiemminkin täällä blogissa kertonut, että pidän historiallisista romaaneista, ja Heta on sellainen, se kertoo Suomesta ja luokkaeroista 1900-luvun alussa. Keskiössä on älykäs Heta-piika, jolla on kyky päästä säätyläisten pään sisälle, ja se, mitä hän siellä näkee, ei ole aina suinkaan kaunista katsottavaa. Salatut ajatukset ovat joskus karmeita. Hän huomaa, että harvat puhuvat totta, ja että se ei aina kannattaisikaan.

Säätyläisyhteiskuntaa kuvataan kirjassa purevasti - eikä syyttä, siihen aikaan ei haluaisi palata.
Kerronta etenee kivasti ja kieli on hyvää.

Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti Suomen historiaa sen kohtalonvuosina.

Kannattaa lukea, itse pidin tästä kirjasta kovasti.

Pitänee lukea myös Nevanlinnan Marie-teos, joka sai Finlandia-ehdokkuuden vuonna 2008.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Lomalukemista, mm.- Pedon palkka (Donna Leon)

Olin toukokuussa Italiassa lomalla - jälleen kerran, ihana maa - ja otin luonnollisesti kirjoja mukaan. Lentokentällä ja koneessa on mielestäni viheliäistä viettää aikaa, ja kirjaa lukiessa aika unohtuu.

Ehdin lukemaan kaiken Italian kokemisen keskellä kolme kirjaa:

- Luin jälleen yhden Donna Leonin Venetsiaan sijoittuvan, uuden dekkarin nimeltään "Pedon palkka". Kirjassa komisario Guido Brunetti tutki teurastamoon sijoittuivaa murhaa. (Toim.huom. siis teurastamossa työskentelevän IHMISEN murhaa, ei niiden eläinten.) Kirja oli taas kerran tämän hyväksi todetun sarjan mielenkiintoista luettavaa. Tuli samalla mietittyä, jälleen kerran, että on se aika kauheaa syödä lihaa, ja pitäisikö lopettaa se kokonaan. Eläinparat.

Pedon palkka on Donna Leonin uusin Brunetti-kirja. Se on vasta tänä vuonna suomennettu.

- Luin myös Finlandia-ehdokkaanakin olleen JP Koskisen teoksen "Ystäväni Rasputin", ainakin melkein kokonaan. Se ei kolahtanut minuun hirveästi, suurista odotuksista huolimatta.

- Mukavaa ja helppoa lomalukemista oli melko uuden tuttavuuden, Kristiina Vuoren kirja "Siipirikko". Kiva ja viihdyttävä historiallinen romaani, tuo hyvin esiin naisen alistetun aseman. Feminismiä? Kyllä kai. Hyvin kirjoitettua tekstiä, tarkkoja historiallisia yksityiskohtia.




tiistai 24. kesäkuuta 2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelon kirja Jokapäiväinen elämämme sai Finlandia-palkinnnon vuoden 2013 lopussa. Nykyäänhän sen päättää yksi henkilö, ja tällä kertaa se oli teatterinjohtaja Asko Sarkola. 

Hieno kirja tämä on minunkin mielestäni, mutta olen jo lukenut pari muutakin Finlandia-ehdokasta, esimerkiksi Asko Sahlbergin Herodes-kirja olisi minun mielestäni ansainnut palkinnon ennemmin kuin tämä. Mutta kysehän on lukumieltymyksistä aika pitkälle, ja henkilökohtaisesti Herodes vaikutti minuun paljon voimakkaammin, joten olisin sen palkinnut mieluummin, jos itse olisin päättänyt. 

Pelon romaanin päähenkilöinä ovat oikeat historialliset henkilöt: venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva (1812-1941), ja hänen tyttärensä Ariadna Efron (1912-1975). He muuttivat ensin 1920-luvun alussa Neuvostoliitosta Prahaan, ja sieltä Pariisiin, josta he palasivat Neuvostoliittoon keskelle Stalinin vainoja 1930-luvun loppupuolella.

Kirja on aika pitkä, yli 500 sivua. Luonnehtisin tätä vaativaksi kirjaksi. Teksti oli lukuteknisesti aika raskasta, siinä oli paljon tajunnanvirtaa ja ylipitkiä lauseita, jotka vain jatkuivat ja jatkuivat, väliin tuli runokatkelmia. Raskas oli välillä itse asiakin: Stalinin kidutuskammioita ja työleirejä, raiskaus, ilmiantajia, petturuutta - kehen voi luottaa?

Hyvä vertailukohta on Sofi Oksanen ja hänen Viron Neuvostoliiton-aikaan kuuluvat romaaninsa, koska nehän hieman tuli tästä teoksesta mieleen, sillä nekin käsittelevät neuvostovaltojen mielipuolista sortoa ja yksilön pärjäämistä siinä, niin kyllä minä enemmän pidän Oksasesta ja hänen tyylistään, hän saa tekstillään suorastaan ihokarvat (ja hiukset) nousemaan pystyyn.

Suosittelen lukemaan Jokapäiväisen elämämme, jos raskaahko lukukokemus ei pelota. 


perjantai 25. huhtikuuta 2014

Donna Tartt: Tikli

Vau, olin jo odottanut Donna Tarttin uutta romaania pitkään, yli kymmenen vuotta. "Tikliilmestyi tänä keväänä Suomessa, ja ostin sen heti. En malttanut odottaa, että saan sen kirjastosta.

Kirjan kustantaja WSOY kirjoittaa sivuillaan, että
"Tikli on suuri tarina oman tien etsimisestä, ystävyydestä, rikollisuudesta ja taiteesta."
Siinä on hyvin tiivistetty yhteen lauseeseen, mistä tämä tarina kertoo. Voisi toisaalta kyllä lisätä, että se on "suuri tarina....ystävyydestä, huumeista, rikollisuudesta ja taiteesta."

Tartt kirjoittaa harvakseen. "Jumalat juhlivat öisin", hänen kehuttu esikoisromaaninsa, ilmestyi vuonna 1992, ja seuraava romaani "Pieni ystävä" vuonna 2002. Ja nyt "Tikli" tänä vuonna. Eli kymmenen vuoden välein hän näyttäisi julkaisevan. Olen lukenut nämä kaikki, ja tunnustaudun Donna Tarttin ihailijaksi jo 90-luvun alusta saakka. Pitäneekö taas odottaa vuoteen 2024, ennenkuin saa taas lukea uuden Tarttin kirjan?

Tämä romaani on varsinainen järkäle, lähes 900-sivua. Kirjaa oli itse asiassa raskas pitää käsissä, niin paksu ja painava se oli. Punnitsin sen; se painoi yli kilon.

Tarinan ytimessä on nuori poika, joka menettää traagisesti ja traumaattisesti äitinsä, ja etsii koko lopun ikänsä itseään sen seurauksena - niin sanoakseni. Kirjan nimi tulee taideteokesta "Tikli", joka kulkee pojan mukana koko hänen elämänsä.

Taiteesta (maalaustaiteesta) kirjoitetaan paljon tässä romaanissa, itse asiassa koko juttu alusta loppuun kiertyy yhden hienon taideteoksen ympärille, eli Carel Fabritiuksen "Tikli"-maaluksen ympärille. Se on mielenkiintoista, itsekin olen kiinnostunut maalaustaiteista.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtia, että ne melkein uuvuttavat. Esimerkiksi antiikki-esineistä ja niiden restauroinnista, tosin ne ovat myös mielenkiintoisia yksityiskohtia. Mutta välillä liialliset yksityiskohdat eksyttävät ja häiritsevätkin lukukokemusta, ikään kuin harhauttaa sivupoluille...ja hetkinen, mihinkäs me oltiinkaan menossa?

Huumeita käytetään tässä tarinassa todella paljon, ja niiden kuvaukset; överit, vajarit, sekoilut, romahtamiset - myös kauheat vieroitusoireet - tuntuvat uskottavilta ja tarkasti kuvailluilta, vaikken itse tiedä, miltä pitäisi tuntua, kun itse en ole huumeita käyttänyt, mutta kuvausten lukeminen saattaa lähes tuntemaan itse, miltä se tuntuu.
"Lääkkeistä luovuttuani olin juonut liikaa, eikä se oikein sopinut minulle; opiaatit tekivät minusta rennon ja suvaitsevaisen, valmiin mihin tahansa, ja siedin kestämättömiä tilanteita sopuisasti ja jaksoin kuunnella vaikka millaista ikävystyttävää ja naurettavaa paskanjauhantaa tuntikausia ilman että minun alkoi tehdä meili mennä ulos ampumaan aivot pellolle."
Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että et kestä enää yhtään "paskanjauhantaa", ja että "tekisi mieli mennä ulos ampumaan aivot pellolle? Mielestäni se oli aika ytimekkäästi (ja hauskasti) sanottu, ja täytyy todeta, että kyllä minusta on joskus tuntunut juuri tuolta.

Kertomus tapahtuu pääasiassa New Yorkissa, mutta myös Las Vegasissa ja Amsterdamissa. Niiden maantiedettä, paikkoja ja identiteettiä käsitellään paljon. Koska olen itsekin käynyt noissa kaupungeissa, niin oli erittäin kiinnostavaa lukea niiden kuvauksia, ravintoloita, maamerkkejä ja katunäkymiä sekä muistella samalla omia mielikuvia niistä.

Kokonaisuutena mielipiteeni tästä kirjasta on se, että se oli välillä hiukan uuvuttava, eikä suuria odotuksiani aivan lunastettu. Silti se on hieno, syvällinen ja erikoislaatuinen kirja, suosittelen lukemaan. Itse taidan lukea sen piakkoin toistamiseen, niin paljon siinä oli erilaisia teemoja (ystävyys, rakkaus, menetys, perhesuhteet, identiteetti, kohtalo, taide, riippuvuusongelmat, pakkomielteet) että niiden sulattelemiseen menee aikaa.


torstai 24. huhtikuuta 2014

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Kristiina Vuoren "Näkijän tytär" on kiva ja helppolukuinen historiallinen romaani 1200-luvun Suomesta. Hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen juoni, joka todellakin tempaisi sillä tavalla mukaansa, että sitä ei melkein halunnut käsistään laskea.

Kerronta on todella sujuvaa ja uskottavaa, ja henkilöhahmot ovat eläviä ja uskottavia; tämä ei ole mitään chick-lit -hömppää, vaikka kirjan nimi mielestäni viittaakin sellaiseen.

Kirjan nimen takia en olisi tätä kirjastosta valinnut, mutta valinta tulikin teknologian myötä - sinänsä hassua. Nimittäin luin Hesaria täppärillä ja huomasin, että sieltä saa ladata ilmaiseksi e-kirjan, ja koska mulla on uudehko hieno iPad, niin latasin sen siksi, että halusin nähdä, miten e-kirjat toimii käytännössä. Ja kun olin sen ladannut laitteelleni, ja aloin lukemaan, niin avot! johan kiinnostuin kirjasta ja oikein ihmettelin, miksi en ole kuullut mitään Kristiina Vuoresta. (Varmaankin siksi, että tämä esikoisteos on ilmestynyt niinkin vähän aikaa sitten, kuin vuonna 2012.) Teknologiasta puheen ollen täytyy todeta, että tykkään enemmän pitää hyppysissäni oikeaa kirjaa, kuin lukea koneelta.

Tässä kirjassa tykkäsin siitä, että pääosassa oli nainen (tai tyttö) ja hänen kauttaan käytiin läpi naisten asemaa Suomessa sinä aikana, kun Kristinuskoa juurrutettiin Suomeen. Naisten töitä kuvataan kirjassa paljon. Tuohon aikaan nainen oli miehelle alamainen, mutta kyllä naisellakin oli joitakin keinoja tahtonsa läpi saamiseen - aika usein ne saattoivat olla seksuaalisia keinoja. Tosin tämä päähenkilö ei niitä keinoja käyttänyt hyödykseen, mutta jotkut muut naiset kylläkin.

Historialliset faktat on tässä kirjassa hyvin hallussa (paitsi parissa kohdassa kirjailija itse kertoo kirjan lopussa, että hän on hieman muuttanut faktoja juonenkuljetuksen takia), ja oli kiva oppia taas itsekin uutta siitä, millaista elämä oli aikoinaan Suomessa Ruotsin vallan aikana ja keskiajalla. Ristiretkiä tehtiin, ja "pakanoita" tapettiin Suomessakin Jumalan nimessä. Osa papeista ja piispoista hamusi valtaa ja omaisuuksia itselleen. "Näkijän tyttäressä" ihmisillä on vahvat siteet Ruotsiin - luonnollisesti.

Kristiina Vuori on tehnyt paljon työtä selvittääkseen tapoja, ruokatottumuksia, vaatteita yms. siltä ajalta. Tutkimustyön suuruuden huomaa, kun lukee kirjaa. Yksityiskohdat ovat kirjailijalla hallussa, ja ne ovat mielenkiintoisia.

Hieman tuli mieleen Kaari Utrion historialliset romaanit, erityisesti "Seuraneiti" jonka luin viime syksynä. Siinäkin oli pystyvä ja vahva nainen pääosassa historiallisessa, Suomeen sijoittuvassa romaanissa, aikana, jolloin miehillä oli kaikki (päätös)valta. Tosin "Seuraneiti" kertoi eri vuosisadasta, eli 1800-luvun alusta, ja se sijoittui pääasiassa Helsinkiin (ja vähän Savoon), kun taas "Näkijän tytär" sijoittuu länsirannikolle ja Hämeeseen. Vuori ei joudu tässä kirjailijavertailussa ollenkaan häpeään.

Suosittelen tätä kirjaa hyvänä lukukokemuksena ja aion itsekin lukea lisää Kristiina Vuoren romaaneja.




keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Harhapolkuja savannilla

"Sellainen tämä maailma oli. Se koostui harvoista lähes täydellisistä ihmisistä (me itse), melkoisesta määrästä ihmisiä, jotka  yrittävät parhaansa mutta eivät ole läheskään täydellisiä (meidän ystävämme ja työkaverimme) ja mahtuipa maailmaan myös joitakin ilkeitä ihmisiä (meidän vihollisemme ja vastustajamme). Suurin osa ihmisistä kuuluu keskimmäiseen ryhmään - niihin, jotka yrittävät parhaansa - ja viimeksi mainittu ryhmä on, kaikeksi onneksi, hyvin pieni."

Kyseinen sitaatti on peräisin tietenkin Alexander McCall Smithin "Mma Ramotswe" -sarjan kirjasta "Harhapolkuja savannilla". Todella suloinen, kiva, hyvä ja mielenkiintoinen kirja! Ihana lukukokemus.

"He päättivät äänettömästä sopimuksesta lykätä tuonnemmaksi laajemman pohdinnan miesten ja naisten välisistä eroista. Sellaisista asioista ei ollut helppoa päästä yhteisymmärrykseen. Ja huolimatta siitä, kuinka helppo miesten ominaisuuksia oli arvioida, lopulta miehet vain olivat, ja lähes kaikki, elleivät kaikki, naiset näyttivät olevan siitä kiitollisia."

Tällä kertaa selvitellään erään avioliiton ongelmia sekä etsitään käsiin yllätysperinnön saaja, jonka pitäisi löytyä safarileiristä. Mutta kuinka varmistua, että perinnön saaja on oikea henkilö?

McCall Smith on skotlantilainen, mutta on syntynyt ja asunut vuosia Afrikassa. Sen huomaa luontokuvauksissa ja afrikkalaisen elämäntyylin tarkkailemisessa.

"Vene halkoi kapealla keulallaan kristallinkirkasta vettä. Vesi kimmelsi auringossa kuin nestemäiset timantit. Muutaman metrin syvyydessä heidän alapuolellaan oli puhdas hiekkasärkkä, jota pienten aaltojen varjot täplittivät. Virtahepoja ei vielä näkynyt, mutta joki polveili sinne tänne ja edessä oli vielä monta mutkaa. Lauma virtahepoja voisi olla minkä tahansa mutkan takana odottamassa, että ne pääsisivät näyttämään toteen kuulun kiivautensa".
Koko Mma Ramotswe -sarjan kirjat (olen lukenut kaikki) ovat todellisia hyvän mielen tuottajia. Tällä sarjalla on melkoinen kulttimaine, eikä syyttä.

"Mma Ramotswe nousi seisomaan ja hiipi ääneti huoneen poikki matalan ikkunan luo. Hyvin hitaasti hän siirsi verhoa ja kurkisti ulos. Kuu oli melkein täysi, ja asunnot ja niitä ympäröivät pensaat kylpivät hopeisessa valossa. Kesti hetken, ennen kuin hänen silmänsä tottuivat valoon, ja sitten kaikki oli sen verran selkeää ja tarkkarajaista, että maahan heittyi kuunvalossa aavemaisia varjoja. Hän katsoi ulos ja näki, että vain vajaan käsivarren mitan päässä verkkoikkunasta oli täysikasvuinen leijona, joka katsoi häntä. Leijona katsoi häntä yllättyneenä silmiin, ja hetken hän näki kuunvalon sen silmissä. Sitten se jännitti yhtäkkiä lihaksensa, heilautti häntäänsä, kääntyi pois ja ampaisi takaisin pensastoon. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että hetken Mma Ramotswe mietti, oliko hän vain kuvitellut, mutta pensaston lehdet kahisivat siinä suunnassa, johon leijona oli juossut, ja se todisti, ettei se ollut ollut unta tai harhaa."

Tee itsellesi palvelus: keitä kuppi rooibosteetä, ota mikä tahansa Mma Ramotswe -kirja, asettaudu mukavasti lukemaan ja nauti.


torstai 6. helmikuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Olen jo aiemmin täällä blogissa ilmoittautunut Johanna Sinisalon ihailijaksi. Uudenvuoden aikoihin luin hänen uusimman romaaninsa nimeltään Auringon ydin.

Sinisalon kirjoissa minua viehättää erityisesti se, miten hän yhdistää kirjoissaan scifiä ja realismia, mystiikkaa, luontokuvausta, luonnon ja ihmisen kamppailua sekä ihmisen psyykeä. Näitä kaikkia aineksia on tässäkin romaanissa.

Tykkäsin tästä kirjasta paljon, ja ihailen Sinisalon mielikuvitusta, henkilöhahmoja ja kieltä. Mutta en silti pitänyt niin paljoa tästä uusimmasta kirjasta kuin hänen parista edellisestään; nimittäin "Ennen päivänlaskua ei voi" ja "Linnunaivot" olivat mielestäni vielä parempia kuin tämä.

Tässä kirjassa on sellainen kuvio, että eletään lähitulevaisuudessa vaihtoehtoisessa, tai siis erilaisessa Suomessa, jossa valtiovalta kyttää alaisiaan, ja on "jalostanut" naisista miestenmiellyttämis-alalajin, joka tyrkyttää itseään miehille ja on kaunis ja nöyrä. Suomesta ei pääse muuttamaan pois, ja yhteyksiä ulkomaailmaan ei ole, muita maita kutsutaan "rappiodemokratioiksi", ja Suomella on tietenkin ainoa ja oikea yhteiskuntamalli, ihan "onnelassa" eletään. Alkoholia ja huumeita ei ole saatavilla, mutta chiliä diilataan salaa (ja valtiovaltaa peläten), koska siitä saa kiksejä.

Tietenkin mielleyhtymiä, aika kauheita sellaisia, tulee entiseen Itä-Saksaan ja Stasiin, sekä Pohjois-Koreaan. 

Myös Henry Laasasen (en tarkoituksella linkkaa häntä tähän blogiin!) "teesit" naisten seksuaalisesta ylivallasta yms. tulivat tässä mieleen, mutta toisinpäin käännettynä, eli tässä tarinassa, "Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa", nainen on jalostettu miehen miellyttämiseen. "Auringon ytimessä" valtiovalta perustelee naisten alistamista miesten miellyttäjiksi sillä, että ennen Suomessakin naiset rajoittivat sukupuolisuuttaan kiristyksenomaisena, rajoitettuna hyödykkeenä, ja siksi kaikki miehet eivät pääseet osingoille -  olihan se toki kauheaa, voi-voi! "Onneksi" Eusistokraattisessa Suomessa asiat ovat paremmin. 

Naisista on eloisten lisäksi kehittynyt toinen alalaji, morlokki, jolla ei ole niitäkään ihmisoikeuksien rippeitä, joita eloisilla on. He ovat rumia, eivätkä he halua miellyttää miehiä. Heidät mm. steriloidaan jo lapsuudessa.

Kirjan maailma kuulostaa vähän kummalliselta, eikö? Mutta kun sitä lukee, niin kuvio tuntuu ihan selvältä. Jotenkin Sinisalo saa lukijan ottamaan todesta hänen luomansa (oudon) maailman. Se on yksi hänen vahvuutensa kirjailijana.

Tätä kirjaa lukiessa tuli mietittyä myös nykyistä ulkonäkökeskeisyyttä ja muun muassa meikkaamista. Meikkaan kyllä itsekin, mutta kun Sinisalon henkilöhahmo miettii meikkaamisesta:

"Ensiksikin meikkaaminen. Pystyn kyllä ymmärtämään, että elämään kuuluu ikävystyttävää samojen asioiden toistamista. Joka päivä on saatava ruokaa, vaikka juuri edellisenä päivänä olisi syönyt valtavan aterian. Se on ymmärrettävää, koska keho tarvitsee energiaa.
Mutta eloisen (uusi naisen alalaji) täytyy joka aamu tummentaa ripset ja kulmakarvat, peitää iho värillisellä voiteella, puuteroida nenän ja otsan kiiltoa näkymättömiin pitkin päivää ja värjättävä yhä uudelleen huulet. Illalla täytyy taas puhdistaa kaikki pois. Aivan kuin antiikin myytin Sisyfos, joka kieritää Helvetissä vuoren huipulle isoa kiveä, ja kivi kuitenkin kierii aina takaisin alas.
Jos tarkoituksena on hämätä maskoja (uusi nimitys mieslajille), niin logiikka pettää pahasti. Kyllähän maskot tietävät. Lehdissä, radiossa ja televisiossa mainostetaan kosmetiikkaa. Maskot tietävät, että ripseni eivät ole oikeasti mustat, eikä luomeni siniset. He näkevät, kun eloiset menevät toilettiin ja tulevat sieltä huulet punaisempina.
Keitä eloiset oikein koettavat petkuttaa? Toisiaanko?"
...niin minusta tuo metafora antiikin raskautettuun Sisyfokseen oli sekä hyvä että huvittava, että aina vain tehdään uudestaan ja uudestaan samaa hommaa, loputtomasti. Tuli sitten mieleen, että mitä järkeä? No, aion silti edelleen meikata... onhan ihmisen elämä täynnä kaikkea muutakin toistoa: illalla nukkumaan, aamulla ylös, aamukahvit, töihin lähtö, kotiin paluu, ruokakaupassa käynti, lenkkeily ja niin edelleen. Päivästä toiseen. Se on sitä ihmisen arkea, eikä ariki mikään huono asia ole.

Myös se oli hauska juttu, kun eusistokraattisessa Suomessa katsellaan salaa Viron televisiota, se näkyy Helsingissä joskus. Suomessa ihmetellään, että miten niiden kauppojen tiskeillä voi olla röykkiöittäin punaista lihaa ja sokeria. Virohan on tietenkin "rappiodemokratia", joten tuotteita pursuavien kauppojen mainokset ovat takuulla rappiodemokratioiden propagandaa.

Tämä kirja pani ajattelemaan monia asioita. Mitä jos itse olisi syntynyt Neuvosto-Viroon tai Pohjois-Koreaan tai vaikkapa Itä-Saksaan? Mitä jos Suomi olisikin valloitettu toisessa maailmansodassa?

Mitä jos pieni ja vähemmistössä oleva, mutta äänekäs ryhmä saisi tahtonsa lävitse eduskunnassa ja lakien laatimisessa?

Mietin myös, että Suomessakin, siis oikeassa Suomessa, steriloitiin vielä 1950-luvulla naisia mm. köyhyyden, "jälkeenjääneisyyden" tai "löyhämoraalisuuden" (lue: avioton, yksinäinen äiti) perusteella, niin että ei siitä kovin kauaa ole, kun täällä todella tehtiin sellaista. On kauheaa ajatella, mitä kaikkea hirveyksiä ihmiset toisilleen ovat tehneet milloin milläkin tekosyyllä (lue: uskonto, "moraali", yleiset tavat ja tottumukset; tarkoitan esimerkiksi inkvisiota, orjuutta ja holokaustia) - ja maailmassa tapahtuu edelleen esimerkiksi paljon ihmiskauppaa ja muita vääryyksiä.

Paljon ajatuksia herättävä kirja, siis. Suosittelen lukemaan! Tämä teos tempaisee mukaansa.



Lisää Henning Mankellia: Leopardin silmä ja Palomuuri

Viime blogissa kirjoitin Henning Mankellin Kurt Wallander -sarjan kirjoista. Sen jälkeen innostuin Wallanderista uudelleen, ja lainasin kirjastosta kaksi Wallander-kirjaa lisää.

Tai niin ainakin luulin. Toinen niistä todellakin oli Wallander-sarjaa, nimeltään Palomuuri. Toinen taas osoittautui itsenäiseksi romaaniksi Leopardin silmä, joka sijoittuu Afrikkaan. Se oli kiva yllätys!

Palomuuri oli ehtaa Wallanderia, kiva lukea ja mielenkiintoinen tarina. Tässä kirjassa on kyseessä maailmanlaajuinen salaliitto, jossa tietotekniikalla on suuri merkitys.

Pari juttua kuitenkin häiritsi; esimerkiksi kun tunnistamattomaksi kärventynyt ruumis löytyi, ja selvisi, että se oli nainen, niin heti oletettiin, että se on eräs tutkintaan liittyvä nainen, koska hänen käsilaukkunsa löytyi lähistöltä. Se vaivasi minua itse asiassa läpi koko romaanin, koska koko ajan odotin, että hei, DNA-analyysi tulee osoittamaan, että se onkin joku muu. Että johdetaanko tässä lukijaa tahallaan harhaan, ja sitten yllätys yllätys: Syyllinen onkin hovimestari! Ja miten niin kokenut poliisi ja rikosetsivä kuin Wallander muka päättäisi yhden onnettoman vihjeen (käsilaukun) takia, että ruumis on juuri tietty henkilö. Voihan tietysti olettaa jotain, ennenkuin vedenpitävät todisteet on olemassa, mutta tässä poliisi heti päätti, että se on tämä tietty nainen. Kirjan lopussa edelleen pidettiin selvänä, että ruumis on hän, mutta minä jäin olettamaan kuolemansyyntutkijan DNA-analyysia!

Muuten hyvä kirja. Mankellilla on realistinen tyyli, ja ruotsalainen yhteiskunta näyttäytyy hänen romaaneissaan kaikissa sen eri luokissa - ja Ruotsihan on luokkayhteiskunta. Myös ihmisen epävarmuutta, rakkaudenkaipuuta ja vanhenemista käsitellään realistisesti.

Leopardin silmä sijoittuu Afrikkaan, Sambiaan. Mankell tuntee syvällisesti afrikkalaista kulttuuria, koska hän on asunut siellä vuosia. Itselleni taas Afrikkaan sijoittuva romaani on mielenkiintoinen kurkistus toisenlaiseen elämään. Kirjassa käsitellään muunmuassa rasismia, johon syyllistyvät niin valkoiset kuin mustatkin. Yleensäkin tässä kirjassa erivärisiä ihmisiä vihataan heidän "erilaisuutensa" takia. Kaikki ajavat omia, itsekkäitä etujaan.

Tämä oli hyvä trilleri, jossa oli ajatusta ja hyvin kuvattua länsimaista ajattelutapaa vastoin afrikkalaista perinnettä. Romaanin tapahtumat ovat Sambian itsenäistymisen ajassa. Teemoja kirjassa ovat lapsuus, muistot, korruptio, oikeudenmukaisuus, afrikkalaisten ja eurooppalaisten kulttuurien erilaisuus ja siirtomaa-aika.






maanantai 20. tammikuuta 2014

Haudattu, Henning Mankellin Wallander-sarjasta

Olen lukenut joitakin Henning Mankellin Wallander-kirjoja. Ne on hyviä! Olen Kurt Wallanderin fani! Hän on humaani, älykäs ja tarpeeksi särmikäskin hahmo ollakseen mielenkiintoinen.

Nyt löytyi kirjastosta aikaisemmin julkaisematon pienoisromaani "Haudattu". Se on sekä uusi, että vanha tarina Kurt Wallanderista, nimittäin se on julkaistu alunperin hollanniksi vuonna 2004, ja vuonna 2013 se vihdoin sekä ruotsinnettiin että suomennettiin. Tarina sijoittuu ajallisesti ennen "Rauhatonta miestä", joka päättää Wallanderista kertovan sarjan. Mankellin mukaan tätä enempää kertomuksia Wallanderista ei ole.

"Haudattu" on hyvä kirja, se tempaisee mukaansa, enkä ihmettele yhtään, että Mankell on niin suosittu kotimaassaan kuin muuallakin.

Tätä ennen olen lukenut Wallander-sarjasta esimerkiksi:

- Kasvoton kuolema
- Riian verikoirat
- Hymyilevä mies

Kiva bonus kirjan lopussa oli Mankellin oma kertomus siitä, miten Kurt Wallander -hahmo syntyi. Nimen hän poimi esimerkiksi puhelinluettelosta, ensin löytyi tavallinen ja lyhyt etunimi Kurt, ja sitten siihen sopiva pitempi sukunimi, joka lopulta löytyi W-kirjaimen kohdalta. Ja kun piti keksiä Wallanderille kansantauti, niin hän kysyi lääkäriystävältään, että mikä se olisi, niin ehdottomasti kuulemma diabetes. Niin meillä on siis tavallinen ja samaistuttavissa oleva sankari, jolla on tavallinen nimi ja tavallinen kansantauti. Lisäksi hahmo muuttuu koko ajan kirjojen mukana, hän vanhenee jne.

Mankell kirjoittaa osuvasti, että taiteen maailmassa syntyy ystävyyssuhteita, ja että yksi taiteen tehtävistä on luoda ihmisille matkakumppaneita. Minusta se on hienosti sanottu! Se on yksi hyvä syy lukea Wallander-sarjoja. Että Etelä-Ruotsissa on sellainen matkakumppani, joka on oikeudenmukainen, humaani, älykäs ja yksinäinen.

Onneksi minulla on vielä muutama Wallander-kirja lukematta, esimerkiksi Valkoinen naarasleijona. Matka jatkuu.





tiistai 7. tammikuuta 2014

Asko Sahlberg: Herodes

Voi sitä onnea, kun sain joululahjaksi paksun (lähes 700 sivua), historiallisen romaanin, joka kertoo oikeista, joskus eläneistä henkilöistä! Se oli toivottu lahja. Sitä lukiessa ne joulunpyhät rattoisasti kuluivat. Ei haitannut, että ulkona satoi vettä, kun sai olla sisällä ja uppoutua tähän kirjaan.

Kyse on siis Asko Sahlbergin Herodes-kirjasta.

Herodes on parasta, mitä olen vuosiin lukenut! Todella voimakas lukuelämys.

Minä luen kirjoja ihan viihtyäkseni ja nauttiakseni, mutta en tykkää yhtään huonoa, jos sivistyy siinä samalla, kun lukee hyvää kirjaa. Taas tuli tätä kirjaa lukiessa opittua uutta mm. kristinuskon historiasta, ja erityisesti tietysti Herodeksesta. Ei minulle esimerkiksi ollut ennen tätä kirjaa luettuani selvää, että Juudeassa vaikutti Jeesuksen aikoihin, siis noin 2000 vuotta sitten, kaksi eri Herodesta, siis isä ja poika. Luulin, että oli vain yksi Herodes (se lastentappaja). Tässä kirjassa ei käsitellä sitä, mitä Matteuksen evankeliumissa mainitaan, eli että Herodes tapatti kaikki alle 2-vuotiaat poikalapset Beetlehemissä. (Se oli se isä-Herodes, ei tämän kirjan päähenkilö Herodes Antipas.) Otin selvää asiasta, ja ilmeistä on, että isä-Herodes ei kuitenkaan oikeasti tapattanut pikkulapsia, koska historiallisista lähteistä ainoastaan Matteuksen evankeliumi mainitsee tämän tapahtuman, joten historiantutkijat pitävät sitä tarinaa vain legendana.

Ja kuka olikaan Salome? Hän oli Herodeksen tytärpuoli, kauniin Herodiaan tytär. Olen taidemusossa nähnyt Tizianin taulun, jossa Johannes Kastajan pää on verisenä hopeavadin päällä, ja Salomen lahjaksi sitä on kutsuttu. Enpä tiennyt sitä tarinaa ennen tätä kirjaa. Onpa mielenkiintoista!

Muista tärkeistä historiallisista henkilöistä Herodeksessa esiintyy mm. Pontius Pilatus, Rooman keisarit Augustus, Tiberuis ja Caligula, sekä Johannes Kastaja ja tietenkin "länkisäärinen ja pienikokoinen" Jeshua, joka Herodeksen mielestä ei ole kummoinenkaan profeetta, varsinkaan Johannes Kastajaan verrattuna.

Tätä teosta on arvosteluissa kutsuttu "waltariaanikseksi", ja ymmärrän kyllä miksi. Mika Waltarihan on minun suuri suosikki-kirjailijani, ja erityisesti rakastan "Sinuhea", ja samankaltaisuutta on näissä kirjoissa havaittavissa. Ei niin, että Sahlberg matkisi Waltaria, mutta molemmat kirjoittivat historiallisen lukuromaanin tärkeistä henkilöistä, ja molemmissa kirjoissa on samoja teemoja:

- elämän, kokonaisen kulttuurin ja ihmisluonnon tarkastelu yhden ihmisen kokemusten kautta,
- vallan turmeleminen,
- inhimillinen heikkous,
- henkinen kipuilu ja kilvoittelu.... kaikki nämä teemat olivat myös Waltarin Sinuhessa.

Dialogi on tässä kirjassa ihan fantastista! Nauroin moneen kertaan ääneen, erityisesti lukiessani Herodeksen ja palvelijansa Joosafatin keskusteluja. Mistä taas tuli mieleen Sinuhen ja Kaptahin torailu; monta kertaa palvelija on herraansa viisaampi - ja hyvä niin. (Mistä tuli mieleen myös toinen hauska aisapari Bertie Wooster ja Jeeves, siis tämä hauska tv-sarja, joka perustuu kirjailija Wodehousen tarinoihin, mutta siitä ei nyt enempää muuta kuin että hah-hah-haa, ja voi kun itselläkin olisi Jeeves apurina!).

Herodes oli Finlandia-ehdokkaana, mutta voiton vei Riikka Pelo kirjallaan "Jokapäiväinen elämämme". Sitä en lukenut vielä (se on kyllä lukulistallani), mutta ihmettelen, miten hyvä sen täytyy olla, koska Herodes ei voittanut palkintoa.