keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Naimapuuhia

Jos romaanilla on niinkin vetävä otsikko kuin "Naimapuuhia", niin pakkohan se on lainata kirjastosta!

Tässäpä oli hyvin kirjoitettu, viihdyttävä, älykäs ja tarkkanäköinen kirja. Ajankuva on hyvä, ihmiskuvaukset tarkkoja ja taiteelliset viitteet mielenkiintoisia.

Kirjan takakannessa annetaan ymmärtää, että kirjassa olisi pääasiassa kyse "rakkauskarusellista". Mutta ei minun mielestäni, vaikka rakkaus onkin tärkeässä roolissa tässä kirjassa noin yleisesti.

Kirjan kirjoittaja Jeffrey Eugenides kirjoittaa esimerkiksi masennuksesta tosi hyvin. Kirjan eräs henkilö sairastaa maanis-depressiivisyyttä. Hän joutuu sairaalaan ja joutuu selittämään ystävilleen, että masennus ei ole sama asia kuin se tunne, kun joskus masentaa tai vituttaa. Se on kuin "olisi mustelma aivoissa, sitä varoo koskemasta, koska se sattuu, mutta samalla tietää, että siellä se aina on".

Eniten ehkä tykkäsin kirjoittajan tavasta viedä tekstiä eteenpäin. Mielenkiinto pysyi yllä.

Eugenides on hyvä kirjailija. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi mm. "Virgin Suicides"  ja -"Middlesex"
-romaanit.



tiistai 5. kesäkuuta 2012

John Irwing: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Aikamoisen kirjajärkäleen Irwing taas teki. Viimeinen yö Twisted Riverillä on yli 600-sivuinen romaani. Mutta ei se mitään, itse asiassa ihan päinvastoin. Eniten tykkään pitkistä romaaneista. Mitä pidempi, sen parempi - siis jos on hyvä romaani kyseessä. Tämä romaani olisi kaivannut lyhentämistä.

Voi että miten rakastuinkaan 90-luvulla Irwingin kirjoihin! Erityisesti "Oman elämänsä sankari" oli mulle ihan älyttömän tärkeä lukukokemus ja hieno, ihana kirja. Se oli myös yli 600-sivuinen, ja voi kun en olisi halunnut sen kirjan ikinä loppuvan! Yritin lukea sen oikein hidastellen, jotten vaan joutuisi päästämään sitä käsistäni, kun rakastuin niin paljon kirjan henkilöihin ja koko siihen fantastiseen ja humaaniin tarinaan.

"Oman elämänsä sankarista" teki Lasse Hallström elokuvankin, joka oli ihan ok, mutta ei yltänyt lähellekään kirjan monia tasoja. Tätä kirjasta-leffaksi-dilemmaa olen jo aiemmin pohtinut tässä blogissa.

Mutta nyt tää "Viimeinen yö" ei ole mun mielestä mitään parasta Irwingiä.

Tässä kirjassa mua rupesi ensiksi, heti ekoilta sivuilta alkaen, ärsyttämään vähän triviaalit asiat, kuten liiallinen välimerkkejen käyttö. Sulkeita, huutomerkkejä, kaksoispisteitä ja ajatusviivoja käytetään oikein olan takaa jokaisella sivulla. Ne häiritsevät lukemista tosi paljon. Ja tämän sanoo tyyppi, joka itsekin ennen tykkäsi käyttää juuri näitä merkkejä - mutta en sentään niin paljon kuin Irwing tässä romaanissa. Mua ärsytti myös se, että kirjan henkilöt koko ajan "huutavat" tai "kiljuvat" repliikkinsä.

Editorin punakynälle olisi ollut käyttöä!

Sen lisäksi kyllästyin jo ainaisiin orpoihin tai puoliorpoihin ja/tai rujoihin päähenkilöihin ja joo, karhun mukanaolo on ja oli ihan jännä elementti noin 7 ekassa kirjassa, mutta vielä tässäkin! Painimista taas hararstetaan, niinkuin lähes kaikissa Irwingin kirjoissa. Pierevä koira oli mukana jo Kaikki isäni hotellit -kirjassa, ja taisi olla myös Karpin maailmassa, kuten taas tässä. Myös lapsen kuolema autossa, jossa nainen juuri ottaa suihin (pää)henkilöltä, ja siitä seuraava syyllisyys oli jo Karpin maailmassa.

Vielä muutama vuosi sitten mielestäni oli todella hauskaa, kun pääsi bongaamaan, että mihin kohtaan Irwing oli saanut laitettua karhun, orvon, painimisen tai pierevän koiran, mutta nyt se jostain syystä jo kyllästytti. Onko kirjailijalla fiksaatio ja onko hän jäänyt kiinni vanhoihin maneereihin? Itse olisin jo kaivannut jotain uutta.

Yleensähän Irwingin henkilöhahmot ovat ihan fantastisia. Mutta "Viimeisen yön" henkilöt eivät liikuttaneet minua mitenkään, enkä kiintynyt heihin - ainakaan paljoa. Itse asiassa ne tyypit ottivat mua välillä päähän aika paljon.

Irwingillä on mielikuvitusta tosi paljon.Voiko sitä olla liikaakin? Mielikuvitus oli myös tässä kirjassa tärkeässä roolissa. En kerro siitä enempää, se paljastuu kirjaa lukiessa.

Kirjan ensimmäinen luku "Tukkien alla" ja viimeinen luku "Ketchumia lukuun ottamatta" olivat parhaat koko kirjassa.

Kirjan aloituslause:
            "Nuori kanadalainen, hädin tuskin viidentoista vanha, oli empinyt liian kauan",
on hieno. Se suorastaan pakottaa jatkamaan.

Kirjan keskellä oli paljon aika turhaa ja pitkästyttävää jorinaa, enkä myöskään kauheesti pitänyt loppupuolen poliittisista kannanotoista, vaikka olenkin (Amerikan politiikasta) samaa ihan mieltä kuin Irwing ja demokraattien puolella. Mutta tarvittiinko tätä poliittista näkemystä tähän kirjaan? Minusta ei.

Viimeinen luku pelasti koko kirjan, se oli todella hyvä. Ihan kyyneleissä luin sen luvun. Erityisesti kirjan viimeinen luku antaa lukijalle käsityksen siitä, miten kirjailija luo tekstejään. Se on mielenkiintoista. Olihan sitä nuoren kirjailijan maailman havainnoimista läpi koko teoksen, mutta viimeinen luku antoi kirjailijan luomistyöstä parhaan kuvan. Viimeisessä luvussa kerrotaan mielenkiintoisesti, pala palalta, miten kirjailija päätyy juuri tuohon yllä mainittuun hienoon aloituslauseeseen.