tiistai 18. joulukuuta 2012

Pidätkö Austenista? / P.D. James: Syystanssiaiset

Jos pidät Jane Austenin kirjoista, tai Viktoriaanisen Englannin kuvauksista, tai jos pidät englantilaisista dekkareista (vaikkapa Agatha Christien kirjoittamista), niin pidät myös P.D. Jamesin kirjasta 'Syystanssiaiset' - niin pidin minäkin.
'Syystanssiaiset' on jatkoa Jane Austenin klassikkoromaanille 'Ylpeys ja ennakkoluulo'. Tässä nykykirjailija ottaa vapauden jatkaa siitä, mihin Austenin kirja aikanaan loppui. Ja ihan hyvä jatko onkin.

Onhan se yllättävää, kun 'Ylpeydestä ja ennakkoluulosta' tutut henkilöt ovat keskellä murhamysteeriä.

Minusta on jotenkin kutkuttavaa, kun toinen kirjailija ottaa kollegansa henkilöhahmot ja käsittelee heitä, siis miten joku toinen heitä käsittelee on kiinnostavaa. Tässä kirjassa Elizabeth ei ole aivan niin ihanteellinen kuin Austenin teksteissä - mikä tekee hänestä heti mielenkiintoisemman henkilön. Tai no: onhan hän edelleenkin ihanteellinen ja hyveellinen, mutta 'Syystanssiaisissa' hän saa muitakin sävyjä.

Mielenkiintoista tässä kirjassa on myös englantilaisen yläluokan tapojen kuvaaminen. Yleensäkin pidän historiallisista romaaneista, ajankuvauksen vuoksi.

Kannattaa lukea, mutta jos Austenit on lukematta, niin aloita niistä ensin!

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Hyvä kirja kestää monta lukemista

Luin tässä syksyllä uudelleen yhdysvaltalaisen Donna Tarttin kirjan Pieni ystävä. Se ilmestyi v. 2002 ja suomennettiin seuraavana vuonna.

Uudelleen luin myös saksalaisen Petra Hammersfahrin Pahantekijän. Se ilmestyi v. 2005 ja luin sen silloin. Muistin, että se on tosi jännä - sellaista psykologista jännitystä - ja kaikin puolin muutenkin hyvä kirja. No kyllähän minä siitä ihan tykkäsin näin toisellakin lukemisella (juonen olin jo unohtanut), mutta ei se ihan niin hyvä sitten kumminkaan ollut. Vaikka on siinä puolensakin. Kannattaa lukea.

Mutta Donna Tartt! Mikä loistava kirjailija! Olen lukenut häneltä Jumalat juhlivat öisin, se oli hänen esikoisteoksensa vuodelta 1992 ja todella hyvä kirja. Senkin olen lukenut kahdesti - ja sekin kestää hyvin uuden lukukerran.

Tarttin Pieni ystävä on ihan loistava kirja! Minusta se on parempi kuin hänen esikoisteoksensa, vaikka tuossa edessä oleva linkki Hesarin arvosteluun on toista mieltä. Näyttämönä tässä jutussa on 70-luvun Mississippi. Pääosassa on teini-ikää lähestyvä Harriet-tyttö, joka haluaa lapsuutensa viimeisenä kesänä selvittää pikkuveljensä murhan. Silloin, kun murha sattui, Harriet oli itse vasta sylivauva, mutta se on varjostanut ennen niin onnellisen (ja ennen niin vauraan) suvun elämää pahasti.

Kirjassa kuvataan upeasti Yhdysvaltojen syvää etelää ja kahta erilaista perhettä. Toinen perhe on niinsanottua 'roskaväkeä' (white trash). Tällä roskaväellä on muunmuassa on amfetamiinilaboratorio - ja huumehörhöiset harhat on niin hienosti ja jännästi kuvattu, että karvat nousevat pystyyn! Tulee fiilis, että voiko kukaan kirjoittaa huumetripeistä noin todentuntuisen karmivasti, ilman, että itse on sitä kokenut. Ehkä hyvä kirjailija keksii keinot siihenkin. Mene tiedä sitä.

Joka tapauksessa hyvä kirja kestää monta lukemista. Suosittelen näitä!

tiistai 18. syyskuuta 2012

Hauskaa lukemista

Arto Paasilinnan "Hurmaava joukkoitsemurha" ilmestyi jo vuonna 1990, mutta luin sen vasta nyt.

Pidin kirjasta kovasti. Kirja on vauhdikas, ja tarina kulkee kuin rasvattu. Paasilinna on varsinainen tarinaniskijä. Ja minähän tykkään tarinoista! Jotenkin valtavan hienosti keksitty koko tämä idea ja kirjan henkilöiden edesottamukset. Miten kukaan osaakaan keksiä ja kuvitella niin hyvin? Ja sen lisäksi käyttää oikeita paikkoja tarinankuljetuksessa niin taitavasti. Paikat, joita Paasilinna tässä tarinassa kuvaa, on selvästikin tuttuja hänelle itselleen. Ihailen tätä taitoa yhdistää mielikuvitus ja sitoa se faktatietoihin tai vaikkapa oikeisiin paikkoihin ja maihin.

Paasilinna on paitsi aikamoinen humoristi, myös luontainen psykologinen ihmistuntija. Kirjassa osoitetaan, että elämä on elämisen arvoista. Yhteisöllisyys ja toisten kunnioittaminen (myös kunnioituksen saaminen) on ihmiselle (elin)tärkeää.

Jokaisen itsemurhaa hautovan pitäisi lukea tämä kirja.

Kirjaa lukiessani mulla kävi sellainen ajatus mielessä, että Paasilinnan julkisuuskuvan perusteella ei uskoisi, että niin v****maisen oloinen mies voi kirjoittaa näin lempeästi ja inhimillisesti, suorastaan syvällisen humanistisesti ihmisistä ja heidän kohtaloistaan. "Joukkoitsemurhan" perusteella kuvittelisi jonkun äärimmäisen lempeän ja viisaan herrasmiehen olevan sen takana. Vaan mistäpä minä tiedän, vaikka Paasilinna olisikin juuri sellainen.

Nuorena tyttönä rakastin Paasilinnan "Jäniksen vuotta" kovasti. Se kolahti. Ihana kirja, ja vielä ihanampi Risto Jarvan elokuvana! Antti Litja tekee siinä hienon roolin, ja Lapin luonto on henkeäsalpaava. Olin myös äärimmäisen liikuttunut "Ulvovasta mylläristä".

Mitään muuta, kuin nämä kolme yllämainittua kirjaa, en olekaan lukenut Paasilinnalta. Pitäisi varmaan lukea.

perjantai 10. elokuuta 2012

Michael Cunningham on ihana!

Luin tänä kesänä, heinä- elokuussa, Cunninghamin kaksi kirjaa peräkanaa. Ensiksi luin "Samaa sukua", sitten sen perään luin hänen uusimman suomennetun romaaninsa "Illan tullen".

Luin tuon "Samaa sukua" jo 12 vuotta sitten (vuonna 2000) englanniksi "Flesh and Blood". Se suomennettiin vasta joskus vuonna 2003. Kun lainasin kirjastosta tän kirjan, niin multa meni hetki tajuta, että olen jo lukenut sen englanniksi aiemmin (se on itse asiassa mulla omassa kirjahyllyssä). Mielettömän hieno kirja! Sellainen "vanhanajan romaani", pitkälle aikavälille sijoittuva sukuromaani. Olipa kiva taas lukea se, ja hieno suomennos. Lisäksi se on muhkean pitkä romaani.

Sen sijaan tuo "Illan tullen" -kirjan lukeminen alkoi vähän takkuisesti. Aloitin sen lukemisen jo kesäkuussa parikin kertaa, mutta se ei oikeen sytyttänyt. En tiedä miksi. Jotenkin se vaan tökki silloin. Mutta sitten, kun niin hurmaannuin (taas kerran) "Samaa sukua" -kirjasta, niin aloitin kolmannen kerran "Illan tullen". Voi että sekin on hyvä kirja! Ihastuin suunnattomasti, ja ei voi kuin todeta, miten valtavan hieno kirjailija Cunningham on!

Cunninghamin kieli ensinnäkin on kuin runoutta. Sitten tämä New Yorkilainen taidemaailma, johon tämä Illan tullen sijoittuu, niin vaikka se tuntuukin ensin kaukaiselta omaan elämään nähden, niin se osoitttautuu älyttömän mielenkiintoiseksi ja hyvin kuvatuksi maailmaksi. Näin kaiken elävänä silmissäni; galleriat, taideteokset, taiteilijat, rikkaat taiteen ostajat, cocktail.-tilaisuudet, ruuhkaiset New Yorkin kadut.

Niin, ja aiemmin olen jo maininnut tässä blogissa, että "The Hours" on mulle äärettömän tärkeä kirja.
Michael Cunningham on ihana!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Ei kiitos!

Ahmaisin just välipalaksi Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos.
Siinäpä makoisa pala! Taitavasti tehty kirja.

Härkönen osaa kirjoittaa. Juonenkuljetus menee hyvin eteenpäin, ja pitkän avioliiton kipupisteet tulevat terävällä tavalla esiin.

Tabuhan menee niin, että mies vonkaa ja nainen pihtaa. Vaan totuus voi olla tarua (tai tabua) ihmeellisempää. Tässä romaanissa on vaihteeksi niin, että vaimo vonkaa ja haluaa seksiä ja mies pihtaa. Lisäksi käsitellään vanhempi nainen - nuori mies -asetelmaa.

Kirja on mielestäni aika humoristinen, vaikka parisuhteen kiemuroita käsitteleekin. Tykkäsin tästä kovasti.

Tämän lisäksi olen joskus sata vuotta sitten lukenut Härkösen "Häräntappoaseen". "Akvaariorakkauden" olen myös lukenut (ja nähnyt sen leffanakin). On sanottava, että Härkönen on kehittynyt kovasti sitten nuoruusvuosiensa. Pitäisiköhän lukea jotain muutakin häneltä?

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Haudankaivajan tytär

Juuri kirjoitin Joyce Carol Oatesista.

Luin noin 1-2 vuotta sitten hänen romaaninsa "Haudankaivajan tytär". Todella hyvä romaani, ja aika hyytävä juttu. Ei pysty laskemaan käsistään. Älykäs ja koskettava kirja.

Suosittelen!

Blondi

Tunnustaudun heti alkuun sekä näyttelijä Marilyn Monroen että kirjailija Joyce Carol Oatesin ihailijaksi. Luin siis innoissani Oatesin kirjan Marilynistä. Hieno kirja! Aihe on upea, teksti soljuu mielettömän hienosti, suoranaista kielellistä ilotulitusta. Kirja imee mukaansa, vaikka onkin melkoisen synkkä.

"Blondi" on jäänyt mietityttämään minua pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. En ole halunnut tarttua uuteen kirjaan heti perään, vaikka kesälomalla nyt olenkin, koska tämä kirja pyörii vielä niin paljon mielessäni.

Teos on henkisesti aika raskasta luettavaa. Marilynin tehtävä oli lähinnä tuottaa rutkasti rahaa studion (mies)johtajille - ja muillekin miehille. Marilyn kärsii sekä fyysisesti että psyykkisesti, miehet käyttävät häntä sumeilematta hyväkseen kaikin mahdollisin tavoin. Huumeita, lääkkeitä sekä alkoholia kuluu. Lapsuus oli rankka, tähteys vielä rankempaa. Arvostusta ei tule (ihailua kylläkin) ja yleisesti 40-, 50- ja vielä  60-luvullakin naisen osa oli lähinnä miellyttää miestä. 

Koko Marilynin elämä tuntui olevan yhtä tragediaa. Mutta silti! Mikä mielettömän hieno näyttelijä ja varmasti valkokankaan kaikkien aikojen valovoimaisin tähti!

"Blondin" miessuhteet ovat onnettomia ja menevät pieleen koko ajan. Näin Oates kuvaa kirjassaan Marilynin kuuluisaa "Happy Birthday Mr. President" laulua vuoden 1962 Madison Square Gardenin hyväntekeväisyysjuhlissa, ja oletettua suhdetta JFK:n kanssa:

"Kun Presidentti tähyili viettelevästi kujertavaa Marilyn Monroeta, joku hänen kavereistaan tönäisi häntä kylkeen ja sanoi: Toivottavasti se nussii paremmin kuin laulaa, vai mitä Pressa, ja nokkela Pressa sanoi sikariaan pureskellen: Ei, mutta kun sitä nussii, ei tarvitse kuunnella laulua, ja koko aitio räjähti nauruun."

Kirja on fiktiota, mutta useimmat faktat pitävät kuitenkin paikkansa. "Tätä lähemmäksi naisikonia ei voi päästä", kirjoitti Kaleva arvostelussaan.

Esimerkki kirjan kielellisestä ilotulituksesta, kappaleesta Jumalattaren Papit:
"He toimivat United Pressin ja American Pressin alaisuudessa. Heidän tehtävänään oli uupumatta levittää sanaa. Pelmuttaa lakanoita ja lietsoa tulta. He kulkivat etujoukoissa ruiskuttamassa bensiiniä pensaikkoon, ruokkimassa roihua. He suitsuttivat, hehkuttivat ja löivät rumpua. He puhalsivat torvea, trumpettia ja tuubaa linnakkeidensa suojasta. He kilisyttivät kulkusia ja soittivat hälytyskelloja. Yhdessä ja erikseen, kuorossa ja solisteina, he julistivat, valistivat, kannustivat ja ennustivat. He hoilasivat ja hihkuivat. He oheistivat ja paljastivat. He kiittivät, moittivat, pönkittivät ja panivat kiertämään. He olivat sanoja syökseviä tulivuoria. He olivat sanoihin hukuttavia hyökyaaltoja. He sieppasivat, syöttivät, tutkivat ja hutkivat. He nostivat valokeilaan. He suuntasivat parrasvaloihin. He mainostivat ja markkinoivat. He puffasivat, bluffasivat, toitottivat, pärisyttivät, tuulettivat ja luulettivat. He levittivät huhuja ja kumosivat niitä. "Tähdenlennon" kaltaisen nousun, "traagisen" maahansyöksyn. He olivat tähtitieteilijöitä tutkimassa taivaankappaleiden kiertoratoja. Väsymättä he kiikaroivat yötaivasta. He olivat läsnä kun tähti synytyi, ja he olivat läsnä kun se sammui. He ihastelivat lihaa ja näykkivät luita. Ahneesti he nuolivat kaunista ihoa ja imivät herkullista ydintä. Julistivat viisikymmentäluvulla kissan kokoisin kirjaimin: 
MARILYN MONROE MARILYN MONROE MARILYN MONROE."

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Naimapuuhia

Jos romaanilla on niinkin vetävä otsikko kuin "Naimapuuhia", niin pakkohan se on lainata kirjastosta!

Tässäpä oli hyvin kirjoitettu, viihdyttävä, älykäs ja tarkkanäköinen kirja. Ajankuva on hyvä, ihmiskuvaukset tarkkoja ja taiteelliset viitteet mielenkiintoisia.

Kirjan takakannessa annetaan ymmärtää, että kirjassa olisi pääasiassa kyse "rakkauskarusellista". Mutta ei minun mielestäni, vaikka rakkaus onkin tärkeässä roolissa tässä kirjassa noin yleisesti.

Kirjan kirjoittaja Jeffrey Eugenides kirjoittaa esimerkiksi masennuksesta tosi hyvin. Kirjan eräs henkilö sairastaa maanis-depressiivisyyttä. Hän joutuu sairaalaan ja joutuu selittämään ystävilleen, että masennus ei ole sama asia kuin se tunne, kun joskus masentaa tai vituttaa. Se on kuin "olisi mustelma aivoissa, sitä varoo koskemasta, koska se sattuu, mutta samalla tietää, että siellä se aina on".

Eniten ehkä tykkäsin kirjoittajan tavasta viedä tekstiä eteenpäin. Mielenkiinto pysyi yllä.

Eugenides on hyvä kirjailija. Hän on kirjoittanut tämän kirjan lisäksi mm. "Virgin Suicides"  ja -"Middlesex"
-romaanit.



tiistai 5. kesäkuuta 2012

John Irwing: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Aikamoisen kirjajärkäleen Irwing taas teki. Viimeinen yö Twisted Riverillä on yli 600-sivuinen romaani. Mutta ei se mitään, itse asiassa ihan päinvastoin. Eniten tykkään pitkistä romaaneista. Mitä pidempi, sen parempi - siis jos on hyvä romaani kyseessä. Tämä romaani olisi kaivannut lyhentämistä.

Voi että miten rakastuinkaan 90-luvulla Irwingin kirjoihin! Erityisesti "Oman elämänsä sankari" oli mulle ihan älyttömän tärkeä lukukokemus ja hieno, ihana kirja. Se oli myös yli 600-sivuinen, ja voi kun en olisi halunnut sen kirjan ikinä loppuvan! Yritin lukea sen oikein hidastellen, jotten vaan joutuisi päästämään sitä käsistäni, kun rakastuin niin paljon kirjan henkilöihin ja koko siihen fantastiseen ja humaaniin tarinaan.

"Oman elämänsä sankarista" teki Lasse Hallström elokuvankin, joka oli ihan ok, mutta ei yltänyt lähellekään kirjan monia tasoja. Tätä kirjasta-leffaksi-dilemmaa olen jo aiemmin pohtinut tässä blogissa.

Mutta nyt tää "Viimeinen yö" ei ole mun mielestä mitään parasta Irwingiä.

Tässä kirjassa mua rupesi ensiksi, heti ekoilta sivuilta alkaen, ärsyttämään vähän triviaalit asiat, kuten liiallinen välimerkkejen käyttö. Sulkeita, huutomerkkejä, kaksoispisteitä ja ajatusviivoja käytetään oikein olan takaa jokaisella sivulla. Ne häiritsevät lukemista tosi paljon. Ja tämän sanoo tyyppi, joka itsekin ennen tykkäsi käyttää juuri näitä merkkejä - mutta en sentään niin paljon kuin Irwing tässä romaanissa. Mua ärsytti myös se, että kirjan henkilöt koko ajan "huutavat" tai "kiljuvat" repliikkinsä.

Editorin punakynälle olisi ollut käyttöä!

Sen lisäksi kyllästyin jo ainaisiin orpoihin tai puoliorpoihin ja/tai rujoihin päähenkilöihin ja joo, karhun mukanaolo on ja oli ihan jännä elementti noin 7 ekassa kirjassa, mutta vielä tässäkin! Painimista taas hararstetaan, niinkuin lähes kaikissa Irwingin kirjoissa. Pierevä koira oli mukana jo Kaikki isäni hotellit -kirjassa, ja taisi olla myös Karpin maailmassa, kuten taas tässä. Myös lapsen kuolema autossa, jossa nainen juuri ottaa suihin (pää)henkilöltä, ja siitä seuraava syyllisyys oli jo Karpin maailmassa.

Vielä muutama vuosi sitten mielestäni oli todella hauskaa, kun pääsi bongaamaan, että mihin kohtaan Irwing oli saanut laitettua karhun, orvon, painimisen tai pierevän koiran, mutta nyt se jostain syystä jo kyllästytti. Onko kirjailijalla fiksaatio ja onko hän jäänyt kiinni vanhoihin maneereihin? Itse olisin jo kaivannut jotain uutta.

Yleensähän Irwingin henkilöhahmot ovat ihan fantastisia. Mutta "Viimeisen yön" henkilöt eivät liikuttaneet minua mitenkään, enkä kiintynyt heihin - ainakaan paljoa. Itse asiassa ne tyypit ottivat mua välillä päähän aika paljon.

Irwingillä on mielikuvitusta tosi paljon.Voiko sitä olla liikaakin? Mielikuvitus oli myös tässä kirjassa tärkeässä roolissa. En kerro siitä enempää, se paljastuu kirjaa lukiessa.

Kirjan ensimmäinen luku "Tukkien alla" ja viimeinen luku "Ketchumia lukuun ottamatta" olivat parhaat koko kirjassa.

Kirjan aloituslause:
            "Nuori kanadalainen, hädin tuskin viidentoista vanha, oli empinyt liian kauan",
on hieno. Se suorastaan pakottaa jatkamaan.

Kirjan keskellä oli paljon aika turhaa ja pitkästyttävää jorinaa, enkä myöskään kauheesti pitänyt loppupuolen poliittisista kannanotoista, vaikka olenkin (Amerikan politiikasta) samaa ihan mieltä kuin Irwing ja demokraattien puolella. Mutta tarvittiinko tätä poliittista näkemystä tähän kirjaan? Minusta ei.

Viimeinen luku pelasti koko kirjan, se oli todella hyvä. Ihan kyyneleissä luin sen luvun. Erityisesti kirjan viimeinen luku antaa lukijalle käsityksen siitä, miten kirjailija luo tekstejään. Se on mielenkiintoista. Olihan sitä nuoren kirjailijan maailman havainnoimista läpi koko teoksen, mutta viimeinen luku antoi kirjailijan luomistyöstä parhaan kuvan. Viimeisessä luvussa kerrotaan mielenkiintoisesti, pala palalta, miten kirjailija päätyy juuri tuohon yllä mainittuun hienoon aloituslauseeseen.

torstai 31. toukokuuta 2012

Vilpittömästi Sinun

Kävin äsken kirjastossa ja huomasin hyllyssä Best Seller -hyllyssä Pekka Hiltusen kirjan
"Vilpittömästi sinun".

Tässä vaan huomio, että luin sen varmaan jo vuosi sitten, ja tykkäsin siitä. Päätin kirjoittaa tänne siitä pienen jutun, etten unohda koko kirjaa. Niinkin käy mulle joskus, ja myös hyvien kirjojen kohdalla - valitettavasti.

Edellisessä blogissani kirjan pääosassa oli 1500-luvun Lontoo, tässä nykyajan Lontoo.

Tai no, Lontoo ei ehkä varsinaisesti ole näissä kirjoissa pääosassa, mutta tärkeässä osassa kumminkin. Koska tykkään Lontoosta valtavasti, tykkäsin myös tästä kirjasta. Lontoo on mun ikiaikainen lempikaupunkini.

"Vilpittömästi sinun" on niinkutsuttu psykologinen trilleri. Hyvä sellainen.

Meillä on Suomessa valtavasti hyviä kirjailijoita! Nykysuomalaisista kirjailijoista suosikkini on Sofi Oksanen. Hänen kirjoistaan täytyykin kirjoittaa tänne pian. Sillä välillä suosittelen tätä Hiltusen kirjaa.

Musta tuli

C.J. Sansomin kirjoittama Musta tuli on mainio kirja.

Jos 1500-luvun Lontoo, hyvät henkilökuvaukset sekä jännä juoni kiinnostavat, niin tässä on kirja sinulle! Kieli on hyvin kirjoitettua ja rikasta.

Henri XIII:n aikainen Englanti, poliittiset ja kirkolliset suhmuroinnit sekä värikäs ajankuvaus ovat kirjan ehdottomat vahvuudet. Lisäksi katujen elämä muinaisessa Lontoossa tulee tutuksi. Mukana myös jännä mysteeri! :)

Luin jo pari vuotta sitten Sansomin romaanin Luostarin varjot. Siinä seikkaili sama päähenkilö kuin tässä kirjassa, eli lakimies Shardlake. Toivoin jo silloin, että romaani saisi jatkoa. Ja saihan se onnkeksi.

Sansom on väitellyt historian tohtoriksi Englannista, joten luotan hänen aikalaiskuvaukseensa. Hän on myös asianajaja entiseltä ammatiltaan, joten sen takia varmaan hänen päähenkilönsäkin on lakimies. Lain toteutuminen historiallisessa Englannissa oli vähintäänkin arvelluttavaa, oli lahjontaa yms. ja köyhät joutuivat hirteen varastamisesta.

Kannattaa lukea, hyvä kirja!



lauantai 12. toukokuuta 2012

Dante-mysteeri: Valon salaisuus


Luin juuri italialaisen professorin ja historiantutkijan Giulio Leonin kirjoittaman Dante-mysteerisarjan toisen kirjan nimeltä Valon salaisuus.

Ensimmäinen osa oli nimeltään Mosaiikkimurha.

Tykkäsin älyttömän paljon Mosaiikkimurhasta, ja kyllä tämä Valon salaisuuskin oli ihan hyvä ja kiinnostava. Mutta Mosaiikkimurha oli mielestäni paljon parempi.

Näissä kirjasarjoissa runoilijaklassikko Dante Alighieri kuvataan kiihkeäksi, äkkipikaiseksi ja itsekkääksi ihmiseksi. Mutta älykkääksi ja luovaksi, ja samalla kun Dante yrittää selvittää murhia Firenzen priorin ominaisuudessa, hän potee kuuluisan Jumalaisen näytelmän luomistuskia. Se on kiinostavaa, ihan kuin pääsisi Danten pään sisään - vaikka tietysti hänen ajatuksensa ovat kirjailijan luomia ja mielikuvitusta.

Olen aina tykännyt hirmu paljon historiallisista romaaneista, myös fantasiasta, mutta varsinkin niistä, joissa esiintyy oikea/oikeat henkilöt. Siksi juuri aikoinaan ihastuin Mosaiikkimurhaan niin paljon. On todella hauskaa, kun kirjailija saa historiallisen hahmon elämään ajatuksineen, oikkuineen ja tunteineen. On kiva ajatella, että kyllä, näinhän tämä henkilö olisi todellakin voinut tuntea, tehdä ja ajatella.

Tykkään siis historiasta, ja olen myös Italia-fani. Mikä siis hauskempaa kuin keskiaikaiseen Firenzeen sijoittuva tarina oikeasta ja kuuluisasta runoilijasta?

Odotin siis paljon tämän toisen osan lukemista. Mutta ehkä ne korkeat odotukset...

Jostain syystä Valon salaisuus ei ihastuttanut minua olleenkaan samalla tavalla kuin se ensimmäinen osa. Luulin ensin, että se johtui suomennoksesta. Tämä Valon salaisuus on nimittäin mielestäni vähän vaikealukuinen, siis kielellisistä syistä. Teksti jotenkin töksähtelee, ja lukijan ajatus katkeilee. Jotenkin kömpelön ja takkuisen tuntuista kieltä paikka paikoin, aika useinkin, sillä tavalla, että lukijan pitää oikein pysähtyä miettimään, että mitä tässä sanottiinkaan. Ekassa kirjassa teksti soljui keveämmin Mutta molemmat kirjat on suomentanut sama henkliö, eli Leena Taavitsainen-Petäjä.

Esimerkiksi tässä kirjasa käytetään paljon käsitteitä ja sanoja, joita en tiedä. Mitä/mikä on esimerkiksi "karolingilainen minuskeli"? No ei aavistustakaan. Eikä sitä tekstissäkään mitenkään avata. Vastaavia esimerkkejä löytyy kirjasta useita. No KVG, saattaa joku nyt ajatella, mutta en halua kesken kirjan lukemista mennä Googlettamaan. Siihen se ajatus sitten katkeaa.

Kuitenkin on jännää lukea keskiaikaisesta tieteellisestä maailmankuvasta ja uskomuksista. Koska olen myös käynyt Firenzessä kaksi kertaa, niin keskiaikaisen kaupungin kuvaaminen on kiinnostavaa.

"Valon salaisuudesta" löytyy paljon tuttuja paikkoja, kuten Ponte Vecchio, Arno-joki, Santa Maria Novellan basiliska, Firenzen kuuluisa kastekappeli yms. Kastekappelissa tapahtuukin yksi kirjan tärkeistä kohtauksista. Firenzen tuomiokirkkoa ollaan juuri rakentamasassa tämän kirjan tapahtumien aikoihin.

Suosittelen Leonin Dante-kirjoja kaikille historian, keskiajan ja Italian ystäville!

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Kirja lumoaa esineenäkin

Rakastan kirjojen lukemista ja tykkään niistä esineinäkin.

Kirjat ovat mielestäni ihania myös tavaroina. Niitä on kiva hypistellä, selailla, tutkia, katsella ja haistellakin. Niissä on usein makeita kansikuvia. Luontokirjoissa on upeita ja kauniita kuvia. Entäs sitten taide-, matka- ja muut kuvakirjat! No ne ovat fantastisia. Ja lastenkirjat sitten! Ne ovat suloisia!

Tykkään uuden kirjan tuoksusta.

Karttoja on mielenkiintoista tutkia.

Ulkomailla käyn aina kirjakaupoissa kiertelemässä. Usein ostan matkoilta kirjoja muistoksi. Kun aloin opiskelella italiaa, niin ostin Italiasta italiankielisiä lastenkirjoja. Ajattelin, että sitä kautta oppii paitsi kieltä, niin myös paikallista kulttuuria. Vinkki, vinkki!

Niin, ne kirjakaupat! Tykkään todella koluta kirjakaupoissa. Niissä on kiva fiilis.

Kirjakaupassa tai kirjastossa voi sattumalta löytää jonkun teoksen, josta ei etukäteen tiennyt mitään, ja joka osoittautuu sittemmin mahtavaksi lukukokemukseksi. Esimerkiksi niin kävi Ardunhati Royn "The God of Small Things" -kirjan kanssa Singaporen Kinokuniya-kirjakaupassa. Kiva kauppa, muuten. Ja Royn kirjasta tuli yksi mun suurista suosikeista, Elämää suuremmista kirjoista.

Mulla on tietysti kotona kirjahylly täynnä kirjoja. Siellä on paitsi romaaneja, matkakirjoja, taidekirjoja, täydellinen Nykysuomen sanakirjasarja, hevos- ja koiraharrastuskirjoja, niin myös Raamattu ja Marxin Pääoma vierekkäin sulassa sovussa. Löytyy luontokirjoja, dekkareita ja sanakirjoja.

Olen hulluna kirjoihin!

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Billy Bathgate. Gangsterin oppipoika.

Vetävä tarina, mielettömän hieno miljöökuvaus. Psykologista syvyyttä ja todella hyvät henkilöhahmot. Taitavasti kerrottu. Mielenkiintoinen kirja kaikin tavoin!

Kyse on siis kirjasta Gangsterin oppipoika. (Engl. Billy Bathgate.)

E.L. Doctorow on todella hyvä kirjailija!

Tästä on tehty leffakin. Nyt en kyllä muista ihan varmasti, olenko nähnyt sen. Kai mä olen.

torstai 23. helmikuuta 2012

Näkymätön

Lisää Paul Austeria: Luin juuri Näkymätön-kirjan. Hyvä teos!

Tarina on taitavasti rakennettu. Sama tarinaa kerrotaan neljän eri henkilön näkökulmasta. Mielestäni se lisää kertomusten uskottavuutta. Kirjassa on takautumia ja nykyhetkeä kivasti lomittain.

The New York Times kirjoitti, että "tämä on hienoin romaani, jonka Auster on kirjoittanut". No, voi ollakin. Tunnustaudun Auster-faniksi.

Keskimmäisessä kappaleessa mua kyllä ällötti tosi paljon sukurutsatarina. Sitä kesti vielä ainakin 60 sivua! Sinänsä ne rakastelukohtaukset oli hyvin kirjoitettu, ja mä yritin ajatella, että jos nää ei olis sisaruksia, niin täähän olisi ihan hieno kuvaus sängyssä peuhaamisesta. Mutta ällötti silti, koska sitä ei voinut sivuuttaa, että he olivat sisaruksia keskenään. (Eikä kyse ollut siitä, että he eivät olisi tienneet olevansa sisar ja veli, vaan he olivat erittäin läheisiä keskenään.)

Mutta tarina on hyvä ja mukaansatempaava, henkilöissä on psykologista syvyyttä. Kieli on loistavaa, kuten aina Austerilla. Mielenkiintoinen kirja, siis. Kannattaa lukea!

maanantai 20. helmikuuta 2012

Painutaan yhdessä Timbuktuun!

Voi että mä tykkään Paul Austerin kirjoista tosi paljon!

Eka kirja, jonka luin Austerilta, oli Timbuktu. Se kertoo haavepaikasta nimeltään Timbuktu. Tai oikeammin se kertoo koirasta, joka on laitapuolen kulkijan kaveri. Tai itse asiassa se kertoo amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja kodittomuudesta. Kertoopa se kirja mistä hyvänsä, niin sen päähenkilö on Mr Bones -koira, joka on tosi liikuttava ja ihana tyyppi! Olin vasta itse saanut Pippurin, joka on mun ihana oma koira, kun luin Timbuktun, ja olin aika herkkänä. Tuntui siltä, kuin Auster olisi kirjoittanut suoraan Pippurista ja sen mielenliikkeistä. Pippishän on tosi sympaattinen ja erikoinen koira, aivan kuten Mr Bones! Eihän sitä kirjaa voinut itkemättä lukea, ja kuitenkin se oli myös toiveikas. Eräässä blogissa kirjoitetaan tästä kirjasta sympaattisesti.

Luin juuri Austerin uusimman, Sunset Parkin. Hieno kirja, muttei mielestäni hänen parhaita kuitenkaan.

Mitä muuta olen lukenut Austerilta?

- New York -trilogia
- Smoke
- Sattumuksia Brooklynissa
- ja sitten nämä jo edellä mainitut: Timuktu ja
- Sunset Park.

Smoke on Austerin kirjoittama elokuvakäsikirjoitus. Se leffa on todella hyvä! Harvey Keitel  on siinä pääosassa, ja minusta Keitel on loistava näyttelijä. Suosittelen!

Paul Auster on muuten naimisissa kirjailija Siri Hustvedtin kanssa. Olen lukenut Hustvedtin kirjoja ja tykännyt niistä. Aiemmassa blogissani on hieman juttua Hustvedtista.

torstai 16. helmikuuta 2012

Tunnustus

Otsikosta huolimatta en aio tunnustaa mitään muuta, kuin että lukaisin juuri John Grishamin uusimman kirjan Tunnustus. Olen lukenut aika monta Grishamin kirjaa jo aiemminkin, ja ihan hyviä ne ovat olleet. Niin oli tämäkin kirja.

Grisham kirjoittaa hyvin, osaa yllättää ja pitää jännitystä yllä. Tässä uusimmassa kirjassa oli myös selkeä näkökulma kuolemanrangaistusta vastaan, ja se miellytti mua. En todellakaan kannata kuolemanrangaistusta, se kuulostaa jotenkin keskiaikaiselta ja kostonhimoiselta. Kirjan mukaan kuolemanrangaistus tulee USA:ssa moninkertaisesti kalliimmaksikin kuin vaikka elinikäinen vankilarangaistus. Kaiken lisäksi joskus voidaan teloittaa viaton henkilö.

Grishamin kirjoista oppii amerikkalaista oikeuskäytäntöä. Se tuntuu välillä - Eurooppalaisesta näkökulmasta - vähintäänkin omituiselta. Tästä kirjasta Grisham sai muuten lakiaiheisen palkinnon.

torstai 9. helmikuuta 2012

Rouva

Luin juuri Pirjo Hassisen uusimman romaanin Rouva. Se on ensimmäinen Hassisen kirja, jonka olen lukenut.

Rouva on mielettömän hyvä! En osannut arvatakaan, että Hassinen on näin hyvä kirjailija.

Kirjan rakenne on erinomainen, Hassinen ajoittaa hyvin. Juoni on jännittävä, tai pikemminkin erittäin mielenkiintoinen. Se aukeaa kuin kuorittava sipuli, kerros kerrokselta. Tai kuin maatuska-nukke, jonka sisältä löytyy avattaessa aina vain uusi nukke. Kirjan kieli on myös hyvää ja rikasta.

Edellä mainittujen lisäksi kirjassa kiinnostavat henkilöhahmot, ajankuvaus, seksuaalisuus ja valta, aviomiehen petturuus.

Vähän enemmän taustaa olisin halunnut lukea sille, miten päähenkilö perusti ja sai aikaiseksi liikeimperiuminsa.

Pitänee lukea Hassisen muitakin romaaneita.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Ihania lukukokemuksia

Nyt on meneillään todellinen lukemisen kausi! Olen joululomasta asti lukenut paljon hyviä kirjoja. Niistä jokaisesta voisi kirjoittaa tänne, mutta tyydyn nyt vain listaamaan ne tähän, ja mietteet niistä kirjoitan myöhemmin.

Tässä näitä viime aikoina lukemiani romaaneja (yksi on tosin tietokirja), voin suositella kaikkia:
  • Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt
  • Enkelten verta / Johanna Sinisalo
  • Älä käy yöhön yksin / Kjell Westö
  • Sukujuhlat / Håkan Nesser
  • Likainen enkeli / Henning Mankell
  • Kiitos, Jeeves / P.G. Wodehouse
  • Suoraan sydämestä / Cecelia Ahern  
  • Sinä päivänä / David Nicholls
  • Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi / Normand Baillargeon
Aloitin myös Mikko Rimmisen "Pölkkyä", mutta en jaksanut sitä kahtakymmentä sivua pidemmälle, jos sinnekään asti. Mun mielestä se oli kauhean väsyttävää lukemista.

Yöpöydällä odottaa vielä lukemistaan Michael Cunninghamin uusin "Illan tullen".

Cunninghamin romaaneista olen tykännyt todella paljon, erityisesti "The Hours" (Tunnit) on hieno kirja. Asuin Chicagossa vuonna 1999-2000, sain sen sillä lahjaksi ja tykästyin heti. En ollut edes kuullut Cunnighamista sitä ennen. "The Hours" käännettiin suomeksi vähän myöhemmin ja leffakin siitä tehtiin vuonna 2002. Se oli muuten tosi hyvä leffa!

Mulla on kirjahyllyssä myös Cunninghamin "Flesh and Blood". Luin sen jo vuonna 2000 - olisikohan se vielä parempi kirja kuin The Hours? Ehkä. Tai sitten molempi parempi. :)

lauantai 14. tammikuuta 2012

Kirjasta leffaksi, osa 2

Kehuin aiemmin tässä blogissa Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran maasta taivaisiin. Siitä tehtiin kuusiosainen tv-sarja ja elokuva. Ne on ohjannut Peter Lindholm.

Näin sarjan tv:stä joulun aikoihin.

Jos en olisi lukenut kirjaa ennen tv-sarjan näkemistä, niin olisi voinut jäädä lukematta, jos kiinnostuksen olisi pitänyt herätä tästä sarjasta. Mielestäni se ei ollut kovinkaan hääppöinen, jos ei nyt huono kuitenkaan. Tv-sarja seurasi kirjan tapahtumia tarkasti. Puvustus ja miljöö olivat myös hienoja. Mutta henkilöt jäivät todella ohuiksi. Jos en olisi tuntenut henkilöiden taustaa, luonteita ja tapahtumia tarkemmin, niin olisin vähän ihmetellyt, että miksi nyt noin tapahtui, miksi henkilö reagoi noin yms.

Mielestäni 6-osaiseen sarjaan (6 x 50 min ilman mainoksia) olisi pitänyt pystyä tekemään syvempi kuvaus roolihenkilöistä ja tapahtumista, tai sitten ottaa kokonaan toisenlainen, elokuvamaisempi näkemys.

No jos nyt tuntuu siltä, että mä hakun tämän tv-sarjan ihan lyttyyn, niin ei nyt sentään. Olen mä paljon huonompiakin leffoja ja telkkarisarjoja nähnyt. Mutta odotukset olivat todella korkealla, kun itse kirja oli niin hieno.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Runoista

En olekaan vielä kirjoittanut tänne runoista. Yksi suosikeistani on Lauri Viita. Isä luki hänen runojaan mulle jo ihan pienenä. Mä osasin niitä ulkoa jo alle 10-vuotiaana, itse asiassa jo ekaluokkalaisena. Ja muistanhan mä ne vieläkin aika hyvin.

Tässä yksi hieno esimerkki Viidalta: (tämä on Betonimylläristä)

"Kerran alla meren painon
kuolintuska helmisimpun
hiersi kiveen sädekimpun.
Korvakoru nyt se vain on."

Suosikkirunoilijoitani:
  • Lauri Viita
  • Eino Leino
  • Kaarlo Sarkia
  • Arto Melleri
  • William Shakespeare
  • Dorothy Parker
Mitkä ovat sinun suosikkirunojasi tai -runoilijoita?

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Missä kuljimme kerran

Luin vastikään Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Se on todella erinomaninen romaani ja uusi lisä "Elämää suurempiin kirjoihin" -listalleni. Tämä kirja on julkaistu jo v. 2006, mutta luin sen vasta nyt. Sehän sai Finlandia-palkinnonkin, joka on kyllä mielestäni aina tae laadusta. mutta en vain tainnut ehtiä lukemaan sitä aiemmin.

En voi olla vertaamatta Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaania tähän Westön kirjaan. Osittainhan he kirjoittavat samasta historiallisesta tapahtumasta: Suomen itsenäistymisestä ja sisällisssodasta. Linnalla on toki pidempi aikajänne kirjasssan, ja näkökulma on hieman erilainen: Linnalla pääosaa näyttelevät torpparit ja välillä vain vieraillaan herraskartanoissa. Lisäksi tapahtumat ovat maaseudulla. Westöllä pääosassa ovat yläluokkalaiset ruotsinkieliset ja välillä käväistään työväenluokan kurjissa asunnoissa, ja tapahtumapaikka on pääasiassa Helsinki. Väittäisin, että Westö on tästä kirjastaan aika paljonkin velkaa Linnalle.  Mutta ei se tätä kirjaa huononna! Kukapa suomalainen kirjailija ei olisi velkaa Linnalle, vähän samaan tapaan kuin kaikki pop- ja rockbändit ovat velkaa Beatlesille.

Musta oli ihanaa lukea Helsingin, oman kotikaupunkini, historiasta ja kehittymisestä. Se oli tosi vahvasti läsnä tässä kirjassa. Westö on tehnyt mielettömän työn kaivaessaan esiin kaikkia historiallisia faktoja. Ja hän on todella hyvä kuvatessaan paikkoja ja kaupungin kehittymistä. Silti koin Linnan kirjan jotenkin läheisemmäksi kuin "Missä kuljimme kerran". Linnan ihmiskuvaus on vielä vahvempaa kuin Westön. "Pohjantähteä" lukiessani itkin ja nauroin monta kertaa ääneen, tätä kirjaa lukiessani en itkenyt.

"Missä kuljimme kerran" on syvällinen, viisas, sisältää tarkkaa ihmiskuvausta ja suoranaisia aforismeja. Kirja on jotenkin ihmeen lumoava otteessaan pitävä. Tässä pari erinomaista otetta tekstistä:

"Siihen Eccu vastasi hermostuneesti että rumia ihmisiä ei ollut olemassakaan, jokaiselle ihmiselle oli katse joka odotti siellä jossain, hyväksyvä katse, ihaileva ja rakastava katse, kaikki olivat kauniita jonkun silmissä, mutta armoton totuus oli että monet joutuvat kulkemaan koko elämänsä ilman että tuo hellä ja vahvistava katse sattui kohdalle, tämä ei ehkä ollut julmin mutta silti suuri epäkohta elämässä." (Eccu Micki Moreliukselle ateljeessaan.)

"Nitalla oli kykyä voittaa vaikeudet ja mennä eteenpäin antautumatta pohjasurulle joka väijyy jokaisen ihmisen sisimmässä. Se ei ollut syvällinen tapa elää, ja kuka pässinpää tahansa ymmärsi että siihen sisältyi moraalisia sudenkuoppia. Mutta se tarjosi helppoutta ja turvaa sille joka ei ollut vahvatekoinen. Eräs asia oli näet varma: Yksikään ihminen ei säästynyt tragedioilta ja takaiskuilta, kukaan ei voinut väistää sitä että kaikki muutti muotoaan, kuoli ja katosi. Elävät olennot, ystävyydet, rakkaudet, kaupungit, haaveet, kaikki tämä ja kaikki muukin oli epävakaista, vain loppu oli pysyvä ja väistämätön." (Jalin huoli Eccusta.)

"Missä kuljimme kerran" oli eka kirja Westöltä, jonka luin. Sen innostamana tartuin nyt toiseen, vähän uudempaan kirjaan "Älä käy yöhön yksin". On muuten todella hyvä kirja sekin. Olen nyt jo sen loppusuoralla, mutta ei se ihan ole "Missä kuljimme kerran" veroinen.