Luin vastikään Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Se on todella erinomaninen romaani ja uusi lisä "Elämää suurempiin kirjoihin" -listalleni. Tämä kirja on julkaistu jo v. 2006, mutta luin sen vasta nyt. Sehän sai Finlandia-palkinnonkin, joka on kyllä mielestäni aina tae laadusta. mutta en vain tainnut ehtiä lukemaan sitä aiemmin.
En voi olla vertaamatta Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaania tähän Westön kirjaan. Osittainhan he kirjoittavat samasta historiallisesta tapahtumasta: Suomen itsenäistymisestä ja sisällisssodasta. Linnalla on toki pidempi aikajänne kirjasssan, ja näkökulma on hieman erilainen: Linnalla pääosaa näyttelevät torpparit ja välillä vain vieraillaan herraskartanoissa. Lisäksi tapahtumat ovat maaseudulla. Westöllä pääosassa ovat yläluokkalaiset ruotsinkieliset ja välillä käväistään työväenluokan kurjissa asunnoissa, ja tapahtumapaikka on pääasiassa Helsinki. Väittäisin, että Westö on tästä kirjastaan aika paljonkin velkaa Linnalle. Mutta ei se tätä kirjaa huononna! Kukapa suomalainen kirjailija ei olisi velkaa Linnalle, vähän samaan tapaan kuin kaikki pop- ja rockbändit ovat velkaa Beatlesille.
Musta oli ihanaa lukea Helsingin, oman kotikaupunkini, historiasta ja kehittymisestä. Se oli tosi vahvasti läsnä tässä kirjassa. Westö on tehnyt mielettömän työn kaivaessaan esiin kaikkia historiallisia faktoja. Ja hän on todella hyvä kuvatessaan paikkoja ja kaupungin kehittymistä. Silti koin Linnan kirjan jotenkin läheisemmäksi kuin "Missä kuljimme kerran". Linnan ihmiskuvaus on vielä vahvempaa kuin Westön. "Pohjantähteä" lukiessani itkin ja nauroin monta kertaa ääneen, tätä kirjaa lukiessani en itkenyt.
"Missä kuljimme kerran" on syvällinen, viisas, sisältää tarkkaa ihmiskuvausta ja suoranaisia aforismeja. Kirja on jotenkin ihmeen lumoava otteessaan pitävä. Tässä pari erinomaista otetta tekstistä:
"Siihen Eccu vastasi hermostuneesti että rumia ihmisiä ei ollut olemassakaan, jokaiselle ihmiselle oli katse joka odotti siellä jossain, hyväksyvä katse, ihaileva ja rakastava katse, kaikki olivat kauniita jonkun silmissä, mutta armoton totuus oli että monet joutuvat kulkemaan koko elämänsä ilman että tuo hellä ja vahvistava katse sattui kohdalle, tämä ei ehkä ollut julmin mutta silti suuri epäkohta elämässä." (Eccu Micki Moreliukselle ateljeessaan.)
"Nitalla oli kykyä voittaa vaikeudet ja mennä eteenpäin antautumatta pohjasurulle joka väijyy jokaisen ihmisen sisimmässä. Se ei ollut syvällinen tapa elää, ja kuka pässinpää tahansa ymmärsi että siihen sisältyi moraalisia sudenkuoppia. Mutta se tarjosi helppoutta ja turvaa sille joka ei ollut vahvatekoinen. Eräs asia oli näet varma: Yksikään ihminen ei säästynyt tragedioilta ja takaiskuilta, kukaan ei voinut väistää sitä että kaikki muutti muotoaan, kuoli ja katosi. Elävät olennot, ystävyydet, rakkaudet, kaupungit, haaveet, kaikki tämä ja kaikki muukin oli epävakaista, vain loppu oli pysyvä ja väistämätön." (Jalin huoli Eccusta.)
"Missä kuljimme kerran" oli eka kirja Westöltä, jonka luin. Sen innostamana tartuin nyt toiseen, vähän uudempaan kirjaan "Älä käy yöhön yksin". On muuten todella hyvä kirja sekin. Olen nyt jo sen loppusuoralla, mutta ei se ihan ole "Missä kuljimme kerran" veroinen.
Hyvin kirjoitettu, Pipsa! Olen paljolti samaa mieltä kanssasi – varsinkin siitä, että tämä on erinomainen kirja. Vertauksesi Linnaan ja Beatlesiin ovat minusta osuvia, mutta ehkä kirjoitat liikaakin tässä ”Pohjantähdestä”. (Suosittelen, että kirjoitat siitä oman arvion).
VastaaPoista”Missä kuljimme kerran” kosketti minua varsinkin hienon lähihistorian kuvauksensa ja henkilökuvauksensa takia. Westö punoo hienosti eri sukupolvien ja erilaisten henkilöiden kohtalot toisiinsa. Erityisen kiinnostavaa oli lukea kansalaissodan tapahtumista erilaisten henkilöiden näkökulmasta. Westö on nähnyt paljon vaivaa saadakseen siitä todenperäisen ja monipuolisen kuvan, ja hän tuo sen kirjassaan onnistuneesti meille kaikille lähes käsin kosketeltavaksi. Samoin kuin sinua, Pipsa, minua kosketti myös entisen kotikaupunkini kuvaus. Tätä lukiessa saattaa lähes nähdä Helsingin muuttuvan vuosikymmenten aikana. Erityisesti nautin vuosisadan alun kuvauksesta, koska sen ajan Helsingistä minulla ei vielä ollut paljoa tietoa.
Westön kieli on elävää ja nautinnollista luettavaa. En tosin ole lukenut tätä kirjaa alkukielellä vaan suomenkielisinä käännöksinä. Kunniamaininta kuuluu siksi myös Katriina Savolaisen erinomaiselle käännökselle. Tätä lukiessaan ei edes muista, ettei kirjaa ole alunperin kirjoitettu suomeksi. Olen lukenut kirjan myös osittain hollanniksi, mutta hollannin kääntäjä ei ole aina onnistunut kääntämään sen suomenruotsalaisia tai suomenkielisiä slangi-ilmauksia. Uskon, että kirja onkin parhaimmillaan juuri ruotsiksi tai suomeksi luettuna. Silti voin ehdottomasti suositella sitä luettavaksi millä tahansa kielellä, jolle se on käännetty.
Olen lukenut kaikki Westön historialliset romaanit ja pitänyt niistä kaikista. ”Leijat Helsingin yllä” oli suosikkikirjani, ennen kuin ”Missä kuljimme kerran” ilmestyi.