torstai 13. lokakuuta 2011

Kirjasta leffaksi

Heippa!
Ajattelin tässä eräänä päivänä, että aika monesta hyvästä kirjasta on tehty elokuva, mutta usein on joutunut pettymään, jos ensin on lukenut kirjan ja sitten mennyt katsomaan siitä tehdyn leffan.

Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Väinö Linnan kirja Täällä Pohjantähden alla taipui hienosti elokuvaksi Timo Koivusalon ohjauksessa. Kirja on aivan loistava, yksi suosikeistani, ja Koivusalon leffa teki sille oikeutta.

Uudemmista kirjoista, joista tulee mieleen hvyä leffasovitus, on Stieg Larssonin kirjoittama Millennium-trilogia. Siis tää Lisbeth Salanderista kertova kirjasarja. Tai Mikael Blomqvistista kertova, ihan miten vaan. :) Tykkäsin kovasti tästä trilogiasta, ja siitä tehdyt leffat oli kaikki tosi hyviä. Ensimmäisen osan "Miehet jotka vihaavat naisia" ohjasi tanskalainen Niels Arden Oplev, toisen osan "Tyttö joka leikki tulella" ja kolmannen "Pilvilinna joka romahti" ohjasi ruotsalainen Daniel Anderson. Sekä kirjat että leffat ovat olleet suurmenestyksiä.

Entä sitten Tolkienin kirja "Taru sormusten herrasta" ja siitä Peter Jacksonin ohjaama trilogia? Loistavat molemmat! Mutta tässä tapauksessa mulle kävi toisinpäin. Eli katsoin ensin leffat (kaikki kolme osaa) ja vasta sen jälkeen luin kirjan. Leffan tekeminen tästä kirjasta oli oikea suurteko! Fantastinen ja hieno leffa! Kuten myös se kirja, niin kuin huomasin jälkeenpäin. Sain kirjan joululahjaksi siinä vaiheessa, kun kaksi osaa leffasta oli tullut ulos. Voi että se kirja poltteli mua, mutta en avannut sitä, ennen kuin olin nähnyt leffan päätösjakson. Halusin nauttia leffassa jutun päätöksestä, josta en tiennyt vielä mitään.

Syy miksi en ollut lukenut "Tarua" aiemmin, oli se, että olin kyllä aloittanut sen lukemisen monta kertaa, mutta en koskaan jaksanut lukea sitä 50 ekaa sivua pidemmälle. Mä aina ihmettelin, että miksi kaikki touhottaa tästä kirjasta, nää hobitihan on ihan epäkiinnostavia hahmoja ja mitä ihmeen haltiakieltä. Mutta leffan jälkeen tän kirjan hienous ja "täydellisyys" aukeni mulle. Ihana kirja! Ihana Tolkien!

Yhden hyvän filmatisoinnin muistan nähneeni ajat sitten, nimittäin Günter Grassin Peltirumpu-kirjasta tehdyn leffan. Sen ohjasi Volker Schlöndorff vuonna 1979. Se oli jotenkin ihmeellistä, koska olin just lukenut sen kirjan, ja leffassa kaikki näytti juuri sellaiselta, kuin kirjaa lukiessani olin kuvitellut. Siis kaikki! Ihmiset, miljöö, kaikki. Lisäksi kirjan juonta seurattiin pieteetillä. No se leffa kyllä loppui suunnilleen kirjan puoliväliin. Leffassa se lopetus siihen toimi sinällään, mutta kirjan lukeena joutui vähän pettymään, että nytkö tää leffa loppui tähän, kun vielä tärkeitä juttuja oli edessä.

Mutta. Niistä huonoista leffasovituksista pitänee mainita mun ikiaikaisen suosikkikirjan "Sinuhe egyptiläisen" Hollywood-filmatisointi. Sen ohjasi Michael Curtiz vuonna 1954. Mikä katastrofi! Miten ihmeessä niin hienosta kirjasta voikin saada niin kauhean leffan. Ja lisäksi ihmettelen sitäkin, ettei sitä ole kukaan ohjaaja ottanut työn alle sen jälkeen. Olisi ihana nähdä tästä kirjasta tehty hieno leffa.

Olisi kiva, jos saisin sun "kirjasta leffaksi" -vinkkejä! Palataan asiaan.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Johanna Sinisalo ja toinen todellisuus

Tässä syksyn hyvä uutinen: Johanna Sinisalo on julkaissut uuden romaanin "Enkelten verta".

En ole vielä sitä lukenut, mutta aion lukea sen piakkoin. Luin siitä arvioinnit sekä Imagesta että Aamulehdestä. Teos on saanut loistavat arvostelut. Imagen arvostelussa sanotaan, että "Enkelten verta taitaa olla Sinisalon tähänastisista romaaneista hienoin".

Se on aika paljon sanottu, ja panee odotukset korkealle. Sinisalolta olen lukenut kirjat
jotka ovat molemmat todella hyviä kirjoja. Sinisalo yhdistää kirjoissaan mielestäni tosi makeesti scifiä, mystiikkaa, luontokuvausta, luonnon ja ihmisen kamppailua, ihmisen psyykeä ja realismia. Erityisesti "Linnunaivoissa" oli taitavasti kuvattu myös ihmissuhdepeliä.

Kirjasta "Ennen päivänlaskua ei voi" Sinisalo on muuten saanut Finlandia-palkinnon. Se on myös hänen esikoisromaaninsa.

Hänen kirjoissaan on aina läsnä ikään kuin "toinen todellisuus" tämän aistein havaittavan maailman lisäksi. Se kiehtoo minua.

Nyt ei muuta kuin kipin kapin hankkimaan tämä uusin teos!

Jos olet jo lukenut tämän kirjan, niin kommentoi ihmeessä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Rakel Liehu: Helene

Luin tänä syksynä Rakel Liehun kirjan Helene. Se on todella hyvä kirja! Suosittelen.

Liehu sai tästä kirjasta Runeberg-palkinnon. En ihmettele yhtään. Myös kriitikot ja suuri yleisö ovat tykänneet tästä kirjasta. En taaskaan ihmettele yhtään.

”Helene” kertoo kuvitteellisesti, mutta faktoihin perustuen, taiteilja Helene Schjerfbeckin elämästä.

Olen aina ihaillut Schjerfbeckin taidetta. Sen takia valitsinkin tämän kirjan luettavakseni. En ollut lukenut yhtään kirja-arvostelua tästä kirjasta ennen kuin itse sen luin, eikä kukaan kaveri ollut suositellut sitä mulle. Tämä kirja vaan tarttui käteeni kirjastossa. Ja hyvä niin.

Jo teininä ihastelin  Ateneumissa Schjerfbeckin tauluja, muunmuassa ”Omakuvaa” ja ”Toipilasta”. Silloin kun mä olin vielä teini, niin Schjerfbeck ei ollut niin suuri nimi kuin nykyään. Tai olihan hän jo silloin 70-luvun lopussa todella tunnustettu taiteilija, mutta vasta viime aikoina hänen taideteoksistaan ollaan alettu maksaa erittäin suuria summia. Se johtunee ehkä siitä, että miestaiteilijoita ollaan perinteisesti pidetty ”parempina” kuin naistaitelijoita. Mutta ei siitä aiheesta enempää, vaan tästä Liehun kirjasta.

Se mikä mun mielestä oli ihanaa tässä ”Helene”-kirjassa, oli fiktiivinen kuvaus siitä, mitä Helene Schjerfbeck mieitti, ja millaisessa elämäntilanteessa hän oli, kun hän maalasi näitä nyt niin kuuluisia taulujaan. Helenen mietteet on tietenkin Liehun mielikuvitusta, mutta kirjeenvaihto, josta osa on säilynyt, ja tiedot taiteilijan asuinpaikoista ja elmäntilanteista ovat totta. Niiden perusteella voi tietenkin kuvitella paljon.

Todella liikutttavaa oli se, miten Schjerfbeck joutui paiskimaan töitä toimeentulonsa eteen. En tiedä, mutta otaksun, että ne summat, jotka Liehu kirjassaan kirjoittaa Schjerfbeckin saaneen itse tauluistaan, ovat totta. Sen mukaan Schjerfbeck oli aivan innoissaan muutamista sadoista markoista! Ja ajatella, mitä Schjerfbeckin taulut nykyään maksavat.

Wikipedian mukaan Schjerfbeckin maalauksesta Tanssiaiskengät (vuodelta 1939) maksettiin vuonna 1990 Sothebyn huutokaupassa 1,5 miljoonaa euroa, mikä on toiseksi korkein hinta, mitä suomalaisesta taideteoksesta on tähän mennessä koskaan maksettu.

HS:n kirjallisuusarvion mukaan "taidehistorioitsijat ja kuvataiteilijat ovat kiitelleet romaanin tyyliä schjerfbeckmäiseksi, sanoneet että romaanissa on samaa impressionistista keveyttä ja nopeutta kuin Schjerfbeckin siveltimenvedossa”.
Minusta tämä on hienosti sanottu!
Seuraavassa blogissa Johanna Sinisalosta. Heippa siihen asti.