maanantai 20. tammikuuta 2014

Haudattu, Henning Mankellin Wallander-sarjasta

Olen lukenut joitakin Henning Mankellin Wallander-kirjoja. Ne on hyviä! Olen Kurt Wallanderin fani! Hän on humaani, älykäs ja tarpeeksi särmikäskin hahmo ollakseen mielenkiintoinen.

Nyt löytyi kirjastosta aikaisemmin julkaisematon pienoisromaani "Haudattu". Se on sekä uusi, että vanha tarina Kurt Wallanderista, nimittäin se on julkaistu alunperin hollanniksi vuonna 2004, ja vuonna 2013 se vihdoin sekä ruotsinnettiin että suomennettiin. Tarina sijoittuu ajallisesti ennen "Rauhatonta miestä", joka päättää Wallanderista kertovan sarjan. Mankellin mukaan tätä enempää kertomuksia Wallanderista ei ole.

"Haudattu" on hyvä kirja, se tempaisee mukaansa, enkä ihmettele yhtään, että Mankell on niin suosittu kotimaassaan kuin muuallakin.

Tätä ennen olen lukenut Wallander-sarjasta esimerkiksi:

- Kasvoton kuolema
- Riian verikoirat
- Hymyilevä mies

Kiva bonus kirjan lopussa oli Mankellin oma kertomus siitä, miten Kurt Wallander -hahmo syntyi. Nimen hän poimi esimerkiksi puhelinluettelosta, ensin löytyi tavallinen ja lyhyt etunimi Kurt, ja sitten siihen sopiva pitempi sukunimi, joka lopulta löytyi W-kirjaimen kohdalta. Ja kun piti keksiä Wallanderille kansantauti, niin hän kysyi lääkäriystävältään, että mikä se olisi, niin ehdottomasti kuulemma diabetes. Niin meillä on siis tavallinen ja samaistuttavissa oleva sankari, jolla on tavallinen nimi ja tavallinen kansantauti. Lisäksi hahmo muuttuu koko ajan kirjojen mukana, hän vanhenee jne.

Mankell kirjoittaa osuvasti, että taiteen maailmassa syntyy ystävyyssuhteita, ja että yksi taiteen tehtävistä on luoda ihmisille matkakumppaneita. Minusta se on hienosti sanottu! Se on yksi hyvä syy lukea Wallander-sarjoja. Että Etelä-Ruotsissa on sellainen matkakumppani, joka on oikeudenmukainen, humaani, älykäs ja yksinäinen.

Onneksi minulla on vielä muutama Wallander-kirja lukematta, esimerkiksi Valkoinen naarasleijona. Matka jatkuu.





tiistai 7. tammikuuta 2014

Asko Sahlberg: Herodes

Voi sitä onnea, kun sain joululahjaksi paksun (lähes 700 sivua), historiallisen romaanin, joka kertoo oikeista, joskus eläneistä henkilöistä! Se oli toivottu lahja. Sitä lukiessa ne joulunpyhät rattoisasti kuluivat. Ei haitannut, että ulkona satoi vettä, kun sai olla sisällä ja uppoutua tähän kirjaan.

Kyse on siis Asko Sahlbergin Herodes-kirjasta.

Herodes on parasta, mitä olen vuosiin lukenut! Todella voimakas lukuelämys.

Minä luen kirjoja ihan viihtyäkseni ja nauttiakseni, mutta en tykkää yhtään huonoa, jos sivistyy siinä samalla, kun lukee hyvää kirjaa. Taas tuli tätä kirjaa lukiessa opittua uutta mm. kristinuskon historiasta, ja erityisesti tietysti Herodeksesta. Ei minulle esimerkiksi ollut ennen tätä kirjaa luettuani selvää, että Juudeassa vaikutti Jeesuksen aikoihin, siis noin 2000 vuotta sitten, kaksi eri Herodesta, siis isä ja poika. Luulin, että oli vain yksi Herodes (se lastentappaja). Tässä kirjassa ei käsitellä sitä, mitä Matteuksen evankeliumissa mainitaan, eli että Herodes tapatti kaikki alle 2-vuotiaat poikalapset Beetlehemissä. (Se oli se isä-Herodes, ei tämän kirjan päähenkilö Herodes Antipas.) Otin selvää asiasta, ja ilmeistä on, että isä-Herodes ei kuitenkaan oikeasti tapattanut pikkulapsia, koska historiallisista lähteistä ainoastaan Matteuksen evankeliumi mainitsee tämän tapahtuman, joten historiantutkijat pitävät sitä tarinaa vain legendana.

Ja kuka olikaan Salome? Hän oli Herodeksen tytärpuoli, kauniin Herodiaan tytär. Olen taidemusossa nähnyt Tizianin taulun, jossa Johannes Kastajan pää on verisenä hopeavadin päällä, ja Salomen lahjaksi sitä on kutsuttu. Enpä tiennyt sitä tarinaa ennen tätä kirjaa. Onpa mielenkiintoista!

Muista tärkeistä historiallisista henkilöistä Herodeksessa esiintyy mm. Pontius Pilatus, Rooman keisarit Augustus, Tiberuis ja Caligula, sekä Johannes Kastaja ja tietenkin "länkisäärinen ja pienikokoinen" Jeshua, joka Herodeksen mielestä ei ole kummoinenkaan profeetta, varsinkaan Johannes Kastajaan verrattuna.

Tätä teosta on arvosteluissa kutsuttu "waltariaanikseksi", ja ymmärrän kyllä miksi. Mika Waltarihan on minun suuri suosikki-kirjailijani, ja erityisesti rakastan "Sinuhea", ja samankaltaisuutta on näissä kirjoissa havaittavissa. Ei niin, että Sahlberg matkisi Waltaria, mutta molemmat kirjoittivat historiallisen lukuromaanin tärkeistä henkilöistä, ja molemmissa kirjoissa on samoja teemoja:

- elämän, kokonaisen kulttuurin ja ihmisluonnon tarkastelu yhden ihmisen kokemusten kautta,
- vallan turmeleminen,
- inhimillinen heikkous,
- henkinen kipuilu ja kilvoittelu.... kaikki nämä teemat olivat myös Waltarin Sinuhessa.

Dialogi on tässä kirjassa ihan fantastista! Nauroin moneen kertaan ääneen, erityisesti lukiessani Herodeksen ja palvelijansa Joosafatin keskusteluja. Mistä taas tuli mieleen Sinuhen ja Kaptahin torailu; monta kertaa palvelija on herraansa viisaampi - ja hyvä niin. (Mistä tuli mieleen myös toinen hauska aisapari Bertie Wooster ja Jeeves, siis tämä hauska tv-sarja, joka perustuu kirjailija Wodehousen tarinoihin, mutta siitä ei nyt enempää muuta kuin että hah-hah-haa, ja voi kun itselläkin olisi Jeeves apurina!).

Herodes oli Finlandia-ehdokkaana, mutta voiton vei Riikka Pelo kirjallaan "Jokapäiväinen elämämme". Sitä en lukenut vielä (se on kyllä lukulistallani), mutta ihmettelen, miten hyvä sen täytyy olla, koska Herodes ei voittanut palkintoa.