torstai 10. tammikuuta 2013

Sofi Oksanen teki sen taas!

Sofi Oksanen teki uuden, loistavan kirjan Viron lähimenneisyys-sarjaansa, eli Kun kyyhkyset katosivat. Ihan mielettömän hyvä kirja!

Oksasen edellisistä kirjoista, Stalinin lehmistä ja erityisesti Puhdistuksesta, tykkäsin tosi paljon. Kyyhkyset-kirja on hyvää jatkoa niille. (Tosin Stalinin lehmät ei ole yhtä hyvä kuin Kyyhkyset, mielestäni Oksanen on kehittynyt uskomattoman paljon.) Puhdistus sen sijaan oli ihan ällistyttävän hyvä! Siitähän myös kohuttiin aivan mielettömästi, tästä Kyyhkysistä vähemmän, mutta ei se silti ole yhtään Puhdistusta huonompi, vaan samalla lailla todella hieno teos. Hyvä tarina, jännitys ja mielenkiinto säilyvät ja historia tulee lähelle.

(Baby Jane on muuten Oksasen kirjoista ainoa, johon en ole ihan intona, eikä sekään huono ole.)

Jokaiseen näihin Viro-kirjoihin Oksanen on saanut uusia juttuja ja näkökulmia, Kyyhkysissä esimerksi mielestäni oli erityisen mielenkiintoista natsejen osuus Viron miehityksessä toisen maailmansodan aikana. Siitä en tiennyt paljon mitään. Mitenhän Sofi on tehnyt tutkimustyönsä? Tekstiä lukiessa tuntuu nimittäin siltä, että kirjoittaja olisi itse ollut paikalla, kun ensin venäläiset, sitten natsit, sitten taas venäläiset valloittivat Viron.

Kaikki se naapureiden urkkiminen, kyttääminen, epäluulot, ilmiannot, pelko, nälkä, puute....tuntui lukiessa olevan todella läsnä. Mutta myös rakkaus, intohimo ja vapauden kaipuu. Ja ihmisen selviytymisen halu huonossakin systeemissä.

Järkyttävää, kun totalitäärisessä systeemissä, oli se sitten natsi-Saksan tai Neukkulan systeemi, piti koko ajan epäillä kaikkia ja kaikkea. Kuka tahansa voi olla ilmiantaja! Joka sanaa piti varoa, ja vaatetuksestakin pääteltiin kaikenlaista, eli senkin piti olla yhteneväistä, ettei joudu epäillyksi.

Ihailen Oksasen kykyä hienoon tekstiin ja kielikuviin, esimerkiksi: ”hän pikisti silmänsä kiinni”, tai: ”Martan ääni rakoili, muistutti vastajäätyneen järven pintaa” – jaa, varmaan ääni oli aika kireä, kirskahteleva ja jännittynyt.

Tässä yksi hieno ote kirjan sivulta, kun toinen maailmansota oli meneillään, puna-armeija peräytynyt Tallinnasta ja saksalaiset ”vapauttajat” saapuneet:

”Kaupunki oli vielä haavainen ja tyhjiin ryystetty [mielestäni ryystetty on parempi kuin ryöstetty, hyvin sanottu], tiet notkuivat hevosten raatoja ja punasotilaiden kalmoja, joiden kimpussa temmelsi koppakuoriaisia, mutta kohta se kaikki olisi poissa. Satamat korjattaisiin. Rautatiet parsittaisiin. [Hei! Rautatiet parsittaisiin! Mikä ihana kielikuva! Miten rautaa parsitaan? Mutta silti, kielikuva toimii hyvin.] Pommien rouskaisemat aukot teissä paikattaisiin.[Ja toi rouskaisemat! Joku muu olisi kirjoittanut tylsästi rikkomat.]  Raunioista nousisi rauhaa, laasti peittäisi rakennusten ammottavat kuilut, katkenneet tiet eivät enää pysäyttäisi matkantekoa ja kynttilät voitaisiin pyyhkäistä pöydiltä laatikkoon, sähkövalot syttyisivät pimennysverhojen takana, kyyditetyt ehkä palaisivat, Johan tulisi kotiin, ketään ei vietäisi enää koskaan, kukaan ei katoaisi, öisiä koputuksia ei enää tulisi ja Saksa voittaisi sodan, voisiko parempaa tulevaisuutta ollakaan.”

Kyyhkysten päähenkilö, ’Toveri’ Edgar Parts, on tosi liero.

’Toveri’ Edgar Partsin henkilöstä ajattelin ensin, että onhan se tosi raukkis ja surkea tyyppi, mutta mitähän sitä ihminen, itse kukin, tekisi kovan paineen alla, kun yrittäisi vain selviytyä ja säilyä hengissä? Mun kävi aluksi jopa kovasti sääliksikin sitä, ajattelin, että ihminen nyt on vaan heikko; sankarit on erikseen. Ja kun Parts oli vielä homo, joka joutui salaamaan sen. Mutta loppua kohden selvisi, miten kauhea ihminen se oli. Tekeekö tuollaiset alistavat systeemit, niinkuin natsi-Saksan tai Neuvostoliiton systeemit, ihmisistä ihan hirveitä, niin että pahat puolet pääsevät helpommin esiin? Todennäköisesti.

Välillä, kun tekstissä mentiin edestakaisin natsejen ja neukkujen hallintojen välissä, niin tuntui, että kummasta totalitäärisestä systeemistä tässä taas olikaan kyse? Molemmat tuntui samalta: urkittiin, alistettiin, tapettiin, vaiennettiin, kyyditettiin, lahjottiin, jotkut ihmiset olivat parempiarvoisempia kuin toiset (erityisesti puolueen johtohahmot)... ja niin edelleen.

”Kyyhkyset” herätti niin paljon mietteitä, että jatkan niistä myöhemmin.

Iloinen ajatus on, että tähän Viro-sarjaan on luvassa vielä neljäs teos. Sitä odotellessa!