keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Asko Sahlberg: Pilatus

Joulupukki toi toivotun lahjan, ja käytin joulunpyhinä ihania hetkiä Asko Sahlbergin uusimman romaanin, Pilatuksen, lukemiseen.



Sahlberg tosiaan osaa kirjoittaa historiasta, historiallisista henkilöistä ja tehdä niistä hienon, oman versionsa.

Arvosteluissa sanottiin, että Pilatus on aikamme Sinuhe. Ja että Asko Sahlberg on uusi Mika Waltari. Kyllä minunkin mieleeni juolahti ajatus yhteydestä, mutta se on mielestäni vain hyvä yhteys, eikä tarkoita mitään plagioimista tai muuta sellaista.

Kirja kertoo vallanhimosta, Rooman valtakunnan juonitteluista ja uskontojen törmäyksestä. Siinä esiintyy useita historian myyttisiä hahmoja: Pontius Pilatus, kuningas Herodes, Jeesus (kirjassa Jeshua), Maria Magdalena, Jeesuksen opetuslapsia ja Rooman keisareita.

Hauskinta minusta oli, kun Pilatus kommentoi juutalaisten jumalaa Jahvea, ja vertaa sitä roomalaisten jumaliin, ja aina Jahve jää siinä häviölle. Ohessa ote Pilatuksen keskustelusta Jahvesta ystävänsä Apiciuksen kanssa:

"On totta, että helpolla en ole päässyt Juudean prefektinä. Syynä kaikkeen on juutalaisten kirottu jumala. Tiedän kyllä, että jumaluuksista ei saisi puhua näin, mutta minun silmissäni heidän Jahvensa näyttää lähinnä pahalta hengeltä."

- Mitä pahaa tämä Jahve on sitten tehnyt?

"En kerta kaikkiaan jaksa luetella hänen kaikkia omituisuuksiaan, mutta järkyttävintä lienee se, että hän kieltää kaikki muut jumalat."

- Kuka hän oikein kuvittelee olevansa? Jumalten imperaattoriko? Jupiterin tai Apollon pitäisi antaa huutia tuollaiselle ryökäleelle!
Oli jännä miettiä, että tuollaiselta juutalaisten (yksi ja ainoa) jumala on täytynyt 2000 vuotta sitten roomalaisten silmissä vaikuttaa, koska heillä oli eri jumalia, joille uhrattiin eri tarkoituksia varten. Kirjassa Pilatus useinkin sättii juutalaisten Jahvea pöyhkeäksi ja itseriittoisaksi jumalaksi, joka ei lisääntymisessäkään onnistunut kuten roomalaisten jumalat, olihan Jahve saanut vain yhden pojan.


Pilatus on väkevä ja vaikuttava romaani ihmisyydestä. Vallanhimo on aina ihmisen osa, myös Jeshuan seuraajien.

Kirja herätti halun lukea se heti uudelleen, ja niin teinkin. 



keskiviikko 17. elokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie

Sain kirjastosta käsiini Irvingin uusimman teoksen: Ihmeiden tie

Kirjassa käsitellään vanhoja tuttuja & varmoja Irving-teemoja: mukana on transvestiitti, lähetyssaarnaaja, adoptiopoika ja tragikomiikkaa.


Olen Irving-fani, esimerkiksi "Oman elämänsä sankari" on mielestäni yksi parhaista lukukokemuksista. Mutta tämä kirja ei jostain syystä sytyttänyt ollenkaan. Luin siitä vain noin 40 sivua ja jätin kesken - sellaista ei ennen ole tapahtunut minulle Irvingin kirjojen kohdalla. Olen muuten lukenut ne kaikki, ja jotkut pariinkin kertaan.

Ihmeiden tie on noin 600 sivua pitkä, ja minähän rakastan paksuja romaaneja, mutta nyt tuntui vain urakalta, että olisi jatkanut loppuun, imu puuttui.

Teksti vain jotenkin jätti kylmäksi, enkä kiinnostunut ollenkaan.

En tiedä, olenko nyt "kasvamassa ulos Irvingistä", mutta esimerkiksi minua rasitti jatkuva huutomerkkien ja sulkeiden käyttö, no niitähän Irving on aina käyttänyt paljon, mutta nyt se tuntui lapselliselta ja rasittavalta. Erityisesti jatkuva sulkeiden käyttö ei pitäisi olla taitavan kirjoittajan arsenaalissa ollenkaan. Niitä on oikeasti joka sivulla! (Ja nyt minäkin käytän huutomerkkiä ja sulkeita!) ;=)

Monet kriitikot ovat kehuneet tätä "hillittömäksi" ja "hysteerisen hyväksi" - no, minä olen nyt eri mieltä. Tässä Hesarin arviointi.

Jos joku tutuista on lukenut loppuun ja pitänyt lukemastaan, niin kertokoon. :)

torstai 28. huhtikuuta 2016

Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

Nyt minulla on huippukirja meneillään: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Sen kirjoittaja Yuval Noah Harari käy läpi koko ihmisen historian, aina ensimmäisistä maan ihmisistä nykypäivään asti.

Kirja on niin hyvä, että kirjoitan siitä jo nyt, vaikka se on minulla vielä kesken. Olen innoissani! Teos yhdistää tiedettä selkokielelle kirjoitettuna, historiaa, myyttejä, faktoja ja rohkeita oletuksia ja ajatuksia. Kaikkea mistä tykkään!

Kun kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, niin painelin heti kirjastosta sitä varaamaan, mutta varauslista oli niin pitkä (noin 600 ihmistä jonossa ennen minua), niin piti sitten ostaa tämä omaksi, kun en malttanut odottaa.

Onhan se ihmeellistä miettiä, millaiseksi nykyihminen Homo Sapiens on muodostunut: olemme rakenteaneet suurkaupunkeja, istumme palavereissa, aikataulut huohottavat niskaan, siedämme byrokratiaa ja roikumme netissä. Sen sijaan, että edelleen olisimme "vapaita" metsästäjä-keräilijöitä.

Miten meistä on tälläisia tullut?

Kirjan takakannessa lukee:

Kuinka ihmisestä tuli ihminen? 

100 000 vuotta sitten maapallolla asui ainakin kuusi ihmislajia. Nykyään lajeja on vain yksi: homo sapiens. Miten meidän lajimme onnistui päihittämään muut lajit? Miten metsästäjistä tuli kaupunkien ja kuningaskuntien rakentajia? Miten ryhdyimme uskomaan jumaliin, valtioihin ja ihmisoikeuksiin sekä luottamaan rahaan, kirjoihin ja lakeihin? Miksi alistuimme byrokratialle, aikatauluille ja kuluttamiselle? Ja millaiseksi maailma on muuttumassa?
Hyviä kysymyksiä, ja kirja tarjoaa niihin jännittäviä vastauksia!

Chufo Llorens: Annan sinulle maan



Paksu, yli 800-sivuinen historiallinen romaani, joka kertoo 1050-luvun Barcelonasta. Kirja kuvaa tarkasti Barcelonaa, joka vielä tuolloin sulkeutui muuriensa sisään, mutta oli voimakkaassa kasvussa.

Olen täällä Lukijan blogissani jo aiemmin kirjoittanut, että rakastan historiallisia ja paksuja romaaneja. No tässä sinulle sellainen. 

Ymmärtääkseni tässä tarinassa historialliset taustat pitävät paikkansa, mutta kirjailija on tietenkin elävöittänyt tarinaa henkilöhahmoilla, joita ei oikeasti ole ollut olemassa.

Kirjassa on hovin juonittelua, toimintaa, rakkaustarina ja intohimoa. Vetävän tarinan lisäksi mielenkiintoa lisää väkevä kerronta ja historialliset tosiseikat.

Ainoastaan kirjan loppu (ei tule juonipaljastusta!) oli mielestäni kirjan huonoin kohta, koska se oli mielestäni aika imelä.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Donna Leon: Kultamuna




Guido Brunettin tutkimukset Venetsian rikospoliisina jatkuvat edelleen tässä uudessa, tänä vuonna suomennetussa Donna Leonin kirjassa ”Kultamuna”. 

Guido Brunetti on virkistävä poikkeus poliisien maailmaan sijoittuvissa dekkareissa, koska epätavanomaisesti Guidolla on ihana perhe ja rakastava vaimo, eikä hänellä ole mitään-ah-niin-modernia-angstia/neuroosia/-huonoa-tytär/poika/exvaimo-suhdetta kuten esimerkiksi Guidon skandinaavissa rikoskomisario-”kollegoista” kertovissa kirjasarjoissa.

Minusta on ihana lukea, miten Guido kulkee pitkin Venetsian katuja, miten kuvataan niitä upeita näkymiä, palazzoja ja calloja (olen Italia-fani!) ja kuinka Guido syö ja juo kaikkea hyvää italialaista ruokaa ja juomia – viinejä, espressoja tai muuta, hänellä kun on tapana poiketa baariin Venetsiassa päivittäin. Ja millaista ihanaa ruokaa hänen vaimonsa kokkaakaan joka päivä!

Myös italialaisen byrokratian ja lahjonnan koukerot tulevat kiinnostavasti esiin, sekä poliisilaitoksen sisäiset, henkilöstön väliset valtakilpailut.

Rikoksetkin, jotka näissä kirjoissa tapahtuu, ovat yleensä aika ”normaaleja”, ei siis mitään hulluja psykopaatteja tai massamurhaajia, vaan kuvataan vaikkapa sitä, miten ihan tavallinenkin ihminen voi joutua rikoksen polulle. Ja miten inhimillistä se(kin) voi olla.

Tässä Kultamuna-kirjassa rikollinen oli lopulta hyvin tavallinen venetsialainen henkilö, vaikka kirjan lopussa kyllä selvisi hänen kylmäverisyytensä ja kovuutensa.

Kaikille Italiasta innostuneille hyvää luettavaa nämä Guido Brunetti -kirjat! Itse olen lukenut koko sarjan, ja tykkään yhä. 

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika




Lapsi katoaa tuntemattoman matkaan metrotunnelissa, ja siitä alkaa tämä dekkari. Luvassa paljon yllätyksiä!

"Varjopoika" on kirjailijan trilleridebyytti, ja ymmärtääkseni tälle tulee jatkoa. Tulemme siis lukemaan vastedeskin, miten Danny Katz ratkaisee rikoksia.


Carl-Johan Vallgren on saanut myös edellisestä romaanistaan arvostetun August-palkinnon, ja tämä uusi ”Varjopoika” on noussut kansainväliseksi menestykseksi.

Yksi juttu minua ärsyttää: Miksi aina rikolliset tunnustavat tekemänsä rikokset perin pohjin uhrille, juuri kun ovat tappamassa uhria? Ja sitten tietysti rosvo itse kuolee, ja näin näppärästi rikos ja mysteeri ratkeaa. Se on niin kulunut keino! Eikö joku voisi keksiä, millä muulla tavalla rikos/mysteeri ratkeaisi. Ainakin jos minä olisin konna, joka on juuri tappamassa uhria, niin en varmaankaan jäisi siihen jaarittelemaan ja tunnustamaan hänelle myös entisiä rikoksiani. Ei, varmaan vain hoitaisin homman tehokkaasti loppuun ja liukenisin paikalta äkkiä. Yritetäänkö tällä tavalla korostaa sitä, miten narsistisia nämä rikolliset ovat, kun haluavat vielä leuhkia teoillaan juuri ennen tappamista?

Muuten kyllä nautin tästä lukukokemuksesta.