torstai 21. marraskuuta 2013

Ensimmäinen Kaari Utrioni: Seuraneiti

Tässä vain lyhyt kommentti: Luin kesällä ensimmäisen Kaari Utrioni. Kirjan nimi oli "Seuraneiti". Johan oli viimein aikakin minun lukea Utriota.

"Seuraneiti" on vasta elokuussa ilmestynyt, joten luin sen ihan tuoreeltaan. (Kirjastosta se löytyi "Best Seller" -pikalainana. Niinkuin olen jo aiemmin täällä kertonut, olen kirjaston suurkuluttaja. Hieno palvelu!)

Ymmärrän hyvin, miksi Utrio on niin suosittu. Tarina oli tosi vetävä. Lisäksi romanttisen juonen lomaan oli kirjoitettu tarkkaa Suomen historiaa tapoineen kaikkineen. Utrio tekee hyvää työtä historiantutkijana.

Naisena tykkään, kun romaanissa keskitytään naiseen, joka on pystyvä ja vahva. Tykkään myös historiallisista romaaneista, joten tämä oli oikein kiva lukupala.

Alice Munro: Karkulainen

Sain lahjaksi Alice Munron novellikokelman "Karkulainen" (kiitos, Pirjo!), ja olen parhaillaan lukemassa sitä. Tai siis olen jo kirjan ihan loppupuolella.

Munroa kuulemma kutsutaan Kanadan Tšehoviksi.

Munro on tosi taitava ja lahjakas kirjoittaja, ja ihailen näitä tarinoita kovasti. Silti ne jättää minut tunnetasolla vähän kylmäksi. Ehkä siksi - kuten olen jo muutaman kerran aiemminkin tässä blogissa maininnut - niin tykkään enemmän romaaneista kuin novelleista.

Mulla on aina se ongelma novellien kanssa, että vaikka kuinka hyvin ne olisikaan kirjoitettu, niin mä en jotenkin ehdi kiintymään tai tuntemaan sen suurempaa myötätuntoa novellin henkilöitä kohtaan, kun se juttu jo loppuu, ennenkuin olen ehtinyt lämmetä kunnolla. Juuri kun alan tuntea syvempää kiinnostusta ja mielenkiintoa, niin johan tarina loppuukin, voihan harmistus.

Tässä kirjassa novelleja on yhteensä kahdeksan. Kolmessa näistä novelleista päähenkilönä on sama nainen, siitä mä tykkäsin (Lue: tuntui enemmän romaanilta!). Mutta olisihan Munro saanut pitkän romaaninkin pelkästään tästä Julietista ja hänen elämästään. Julietilla on nimittäin tosi mielenkiintoinen elämä. Olisin halunnut tietää siitä lisää!

Munrohan on nyt tosi ajankohtainen, sillä hän sai tänä vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Onnea vaan, palkinto meni oikeaan osoitteeseen, lahjakkaalle kirjailijalle!

maanantai 11. marraskuuta 2013

Olen koukussa! Joyce Carol Oates: Putous

Intoilin blogissani joku aika sitten Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt -kirjasta. Olihan se toki hyvä, mutta kun heti sen perään luin Joyce Carol Oatesin kirjoittaman Putouksen, niin suustani pääsi heti alkumetreillä ihastuksen huokaus. Aah, miten hyvää tekstiä ja mielenkiintoinen tarina!

Tässä kirjassa Niagaran putoukset ovat paitsi tausta tapahtumille, niin myös metafora kaikelle alkukantaiselle ja mystiselle (luonnon)voimalle. Putoukset ovat lähestulkoon yksi kirjan päähenkilöistä, niin vaikuttavasti on kuvattu vuolaana kuohuvaa virtaa, putouksia ja niiden luomaa tunnelmaa.

Silloin, kun asuin USA:ssa Chicagossa, ajoimme yhdeksi viikonlopuksi Niagaran putouksia ihastelemaan. Jo ennenkuin saavuimme kaupunkiin, niin ihmettelin, että mitä tuo savu tuolla kaukana on, onko tulipalo, mutta sitten lähempänä tajusin, että se onkin putouksista lähtevä vesisumu, joka nousee korkealle kaupungin ylle.

Tässä Oatesin kirjassa oli ihanaa lukea kuvauksia ja tunnelmia putouksista ja Niagaran kaupungista, kun on itse ollut paikan päällä niitä kokemassa. Itse asiassa tuntemukseni olivat pitkälle samanalaisia, kuin mitä Oates kuvailee veden voimasta ja muusta sellaisesta. Oli upea, suorastaan maaginen kokemus seistä saarella putousten yläpuolella ja tuntea veden voima ja jylinä! Samoin myös niiden alla; Kanadan puolella veneessä Suuren Hevosenkenkäputouksen alla, jossa kastui ihan märäksi sadetakista huolimatta. Intiaaneille putoukset olivat (ja ovat vieläkin?) pyhä paikka. Minustakin se oli syvästi vaikuttava paikka. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi.

Tämän kirjan alkupuoli on mielestäni parempi kuin loppuosa. Heti kirjan alussa tapahtuu suuri käänne päähenkilön elämässä, mikä on mielestäni todella kutkuttava ratkaisu. Noin puolessavälissä kirjaa, toisen käännekohdan jälkeen, päähenkilö Ariah muuttuu jotenkin tylsäksi tyypiksi tai käsittämättömän omituiseksi (ei mitenkään jännällä tavalla omituiseksi, vaan ainoastaan typerällä ja ärsyttävällä tavalla). Sen seurauksena Ariahia kohtaan tuntemani suuri mielenkiinto ja vetovoima muuttui vähän hämmästyneeksi ihmettelyksi, enkä enää tuntenut niin paljoa myötätuntoa häntä kohtaan.

Kirjassa on lähes 570 sivua, ja se on mielestäni helppolukuinen, koska Oates kirjoittaa niin hyvin. Sehän on vain hyvä, että on tarpeeksi pitkä kirja. Olen aina ihan yleiselläkin tasolla tykännyt enemmän pitkistä romaaneista kuin tiiviimmistä novelleista. Novellit loppuvat mielestäni aina liian lyhyeen, ja jään kaipaamaan lisää. Putous ei lopu lyhyeen, vaan tarinasta ja sen henkilöistä piirtyy hyvä kaari alusta loppuun.

Aiemmin olen lukenut Oatesilta Blondin. Sekin oli fantastinen kirja, ehkä vielä parempi kuin tämä Putous, mutta molemmat niin hyviä, että olen aivan ihastunut. Olen koukussa Oatesiin!

Laitettaisiinko lukupiiri pystyyn?

Karen Joy Fowlerin kirja "Jane Austen -lukupiiri" on viehättävää luettavaa.

Kirjan takakannessa sanotaan, että se on "Teos, jonka Jane Austen olisi kirjoittanut, jos olisi elänyt
2000-luvun Kaliforniassa". Aika paljon sanottu, ja se varmaankin sai minut tarttumaan tähän kirjaan, tykkäänhän Austenista (kukapa ei?).

Kirjasta on tehty myös elokuva. Se oli ihan kiva leffa, en kuitenkaan viitsi sitä arvioida sen kummemmin. Mutta ihan sujuvasti katsottava kylläkin. Kirja on parempi kuin siitä tehty leffa.

Minun rupesi heti kirjan luettuani tekemään mieli panna oma lukupiiri pystyyn. Kuka lähtisi mukaan? Pirjo A, oletko kuulolla, tai kuka tahansa muu, otahan yhteyttä asian tiimoilta. Käsiteltäisiin mitä kirjoja vaan, sen ei tarvitsisi olla "Jane Austen -lukupiiri", vaan vaikka Mika Waltari tai ihan-mikä-vaan-lukupiiri-tahansa.

Lukeminen olisi vielä kivempaa, jos kokoontuisi ystävien kanssa lukuelämysten jälkeen keskustelemaan teoksesta. Kirjasta saisi sillä tavalla vielä enemmän irti. Ja varmaan tulisi tartuttua johonkin kirjaan, jota ei muuten hoksaisi lukea.

Jokainen valitsee vuorollaan kirjan, jota käsitellään. Ok?