Intoilin blogissani joku aika sitten Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt -kirjasta. Olihan se toki hyvä, mutta kun heti sen perään luin Joyce Carol Oatesin kirjoittaman Putouksen, niin suustani pääsi heti alkumetreillä ihastuksen huokaus. Aah, miten hyvää tekstiä ja mielenkiintoinen tarina!
Tässä kirjassa Niagaran putoukset ovat paitsi tausta tapahtumille, niin myös metafora kaikelle alkukantaiselle ja mystiselle (luonnon)voimalle. Putoukset ovat lähestulkoon yksi kirjan päähenkilöistä, niin vaikuttavasti on kuvattu vuolaana kuohuvaa virtaa, putouksia ja niiden luomaa tunnelmaa.
Silloin, kun asuin USA:ssa Chicagossa, ajoimme yhdeksi viikonlopuksi Niagaran putouksia ihastelemaan. Jo ennenkuin saavuimme kaupunkiin, niin ihmettelin, että mitä tuo savu tuolla kaukana on, onko tulipalo, mutta sitten lähempänä tajusin, että se onkin putouksista lähtevä vesisumu, joka nousee korkealle kaupungin ylle.
Tässä Oatesin kirjassa oli ihanaa lukea kuvauksia ja tunnelmia putouksista ja Niagaran kaupungista, kun on itse ollut paikan päällä niitä kokemassa. Itse asiassa tuntemukseni olivat pitkälle samanalaisia, kuin mitä Oates kuvailee veden voimasta ja muusta sellaisesta. Oli upea, suorastaan maaginen kokemus seistä saarella putousten yläpuolella ja tuntea veden voima ja jylinä! Samoin myös niiden alla; Kanadan puolella veneessä Suuren Hevosenkenkäputouksen alla, jossa kastui ihan märäksi sadetakista huolimatta. Intiaaneille putoukset olivat (ja ovat vieläkin?) pyhä paikka. Minustakin se oli syvästi vaikuttava paikka. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi.
Tämän kirjan alkupuoli on mielestäni parempi kuin loppuosa. Heti kirjan alussa tapahtuu suuri käänne päähenkilön elämässä, mikä on mielestäni todella kutkuttava ratkaisu. Noin puolessavälissä kirjaa, toisen käännekohdan jälkeen, päähenkilö Ariah muuttuu jotenkin tylsäksi tyypiksi tai käsittämättömän omituiseksi (ei mitenkään jännällä tavalla omituiseksi, vaan ainoastaan typerällä ja ärsyttävällä tavalla). Sen seurauksena Ariahia kohtaan tuntemani suuri mielenkiinto ja vetovoima muuttui vähän hämmästyneeksi ihmettelyksi, enkä enää tuntenut niin paljoa myötätuntoa häntä kohtaan.
Kirjassa on lähes 570 sivua, ja se on mielestäni helppolukuinen, koska Oates kirjoittaa niin hyvin. Sehän on vain hyvä, että on tarpeeksi pitkä kirja. Olen aina ihan yleiselläkin tasolla tykännyt enemmän pitkistä romaaneista kuin tiiviimmistä novelleista. Novellit loppuvat mielestäni aina liian lyhyeen, ja jään kaipaamaan lisää. Putous ei lopu lyhyeen, vaan tarinasta ja sen henkilöistä piirtyy hyvä kaari alusta loppuun.
Aiemmin olen lukenut Oatesilta Blondin. Sekin oli fantastinen kirja, ehkä vielä parempi kuin tämä Putous, mutta molemmat niin hyviä, että olen aivan ihastunut. Olen koukussa Oatesiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti