torstai 25. huhtikuuta 2013

Kirjahyllyn löytöjä

Joskus omasta kirjahyllystä löytyy aarre, tai no ehkä helmi.....ööö tai joka tapauksessa ihan hyvä kirja. Kyse on Stuart Harrisonin kirjasta Lumihaukka (The Snow Falcon), jonka olen näköjään joskus ostanut ja lukenutkin, mutta olin ihan unohtanut sen. Teos on kirjoitettu v. 1998, suomennos tehty 1999, eli joskus vuonna -99 tai sen jälkeen olen kirjan hankkinut.

Yleensä kirjoitan nimeni ja vuoden ostamani kirjan kansilehdelle, mutta nyt en ollut merkinnyt mitään, joten ihmettelen vain, että milloinkohan tämänkin kirjan hankin (ja luin). Vasta ihan viimeisillä sivuilla muistin, mitä tulee tapahtumaan - loppu on muuten kirjan heikoin osa.

Ihan hyvä lukukokemus kuitenkin kokonaisuutena. Vaihtoehto oli nimittäin kirjoittaa opinnäytetyötä, niin johan kummasti kirjahylly ja viihdyttävä romaani vetivät puoleensa.

Tarina sijoittuu pieneen pohjoisamerikkalaiseen yhteisöön. Kirja kertoo monista tärkeistä ja kiinnostavista teemoista, kuten erilaisuuden hyväksymisestä, luonnon ja eläinten suojelusta ja mielen järkkymisestä.

Harrison on vahvimmillaan kuvatessaan yhteisön ilmapiiriä, kateutta ja pahansuopuutta, ja miksei myös rakkauttakin. Pidin tosi paljon myös luontokuvauksista ja lumihaukasta kertovista kohdista. Myös kirjan päähenkilö, Michael Somers, oli mielenkiintoinen hahmo. Se on aina hyvä merkki, kun voi kiintyä päähenkilöön, ja toivoa hänelle hyvää. (Tämä koskee myös sitä haukkaa.)

Jotkut kohdat kirjassa tuntuivat vanhanaikaisilta. Esimerkiksi naisten aseman ja työssäkäynnin pohdinta vaikutti jotenkin vanhahtavalta, tai sitten USA on vain niin paljon jäljessä Pohjoismaita näissä asioissa. Ikään kuin todisteltiin, että työssä käynti on tärkeää naisille. Hoh-hoijaa. Just joo. Esimerkki: kirjassa naishenkilö piti itseään onnekkaana, että hänellä oli oma työ (vaikka puoliso oli sitä vastustanut), koska kun hänen puolisonsa kuoli, niin "työ oli se joka piti hänet järjissään Joen kuoleman jälkeisenä aikana". Mun mielestä tuo kuulostaa kuin jostain 1960 tai -70 luvun Suomesta. Että naisella on ihan työ, voi että.

Niin, ja se loppu. Sanoin sen olevan kirjan heikoin osa. Siihen ladattiin liikaa dramatiikkaa, jolloin juttu muuttui epäuskottavaksi. Sitä ennen tapahtumat olivat ihan realistisia. Lisäksi lopussa huolella kehitellyt henkilöhahmot muuttuivat dramatiikan huipentuessa ärsyttävän typeriksi, ja kirjailija syyllistyi liikaan psykologisointiin.

Tähän loppuun olisi kiva kirjoittaa jotain positiivista. Ei ole kiva lopettaa juttua valittamiseen. No niin, siis tämä oli ihan hyvä lukukokemus, tarina koukutti kyllä.

Että tällainen tapaus kirjahyllyn kätköistä.