Sain kirjastosta käsiini Irvingin uusimman teoksen: Ihmeiden tie.
Kirjassa käsitellään vanhoja tuttuja & varmoja Irving-teemoja: mukana on transvestiitti, lähetyssaarnaaja, adoptiopoika ja tragikomiikkaa.
Olen Irving-fani, esimerkiksi "Oman elämänsä sankari" on mielestäni yksi parhaista lukukokemuksista. Mutta tämä kirja ei jostain syystä sytyttänyt ollenkaan. Luin siitä vain noin 40 sivua ja jätin kesken - sellaista ei ennen ole tapahtunut minulle Irvingin kirjojen kohdalla. Olen muuten lukenut ne kaikki, ja jotkut pariinkin kertaan.
Ihmeiden tie on noin 600 sivua pitkä, ja minähän rakastan paksuja romaaneja, mutta nyt tuntui vain urakalta, että olisi jatkanut loppuun, imu puuttui.
Teksti vain jotenkin jätti kylmäksi, enkä kiinnostunut ollenkaan.
En tiedä, olenko nyt "kasvamassa ulos Irvingistä", mutta esimerkiksi minua rasitti jatkuva huutomerkkien ja sulkeiden käyttö, no niitähän Irving on aina käyttänyt paljon, mutta nyt se tuntui lapselliselta ja rasittavalta. Erityisesti jatkuva sulkeiden käyttö ei pitäisi olla taitavan kirjoittajan arsenaalissa ollenkaan. Niitä on oikeasti joka sivulla! (Ja nyt minäkin käytän huutomerkkiä ja sulkeita!) ;=)
Monet kriitikot ovat kehuneet tätä "hillittömäksi" ja "hysteerisen hyväksi" - no, minä olen nyt eri mieltä. Tässä Hesarin arviointi.
Jos joku tutuista on lukenut loppuun ja pitänyt lukemastaan, niin kertokoon. :)
Lukijan blogi kirjoista, kirjailijoista ja hyvistä lukukokemuksista.
keskiviikko 17. elokuuta 2016
torstai 28. huhtikuuta 2016
Sapiens. Ihmisen lyhyt historia
Nyt minulla on huippukirja meneillään: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Sen kirjoittaja Yuval Noah Harari käy läpi koko ihmisen historian, aina ensimmäisistä maan ihmisistä nykypäivään asti.
Kirja on niin hyvä, että kirjoitan siitä jo nyt, vaikka se on minulla vielä kesken. Olen innoissani! Teos yhdistää tiedettä selkokielelle kirjoitettuna, historiaa, myyttejä, faktoja ja rohkeita oletuksia ja ajatuksia. Kaikkea mistä tykkään!
Kun kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, niin painelin heti kirjastosta sitä varaamaan, mutta varauslista oli niin pitkä (noin 600 ihmistä jonossa ennen minua), niin piti sitten ostaa tämä omaksi, kun en malttanut odottaa.
Onhan se ihmeellistä miettiä, millaiseksi nykyihminen Homo Sapiens on muodostunut: olemme rakenteaneet suurkaupunkeja, istumme palavereissa, aikataulut huohottavat niskaan, siedämme byrokratiaa ja roikumme netissä. Sen sijaan, että edelleen olisimme "vapaita" metsästäjä-keräilijöitä.
Miten meistä on tälläisia tullut?
Kirjan takakannessa lukee:
Kirja on niin hyvä, että kirjoitan siitä jo nyt, vaikka se on minulla vielä kesken. Olen innoissani! Teos yhdistää tiedettä selkokielelle kirjoitettuna, historiaa, myyttejä, faktoja ja rohkeita oletuksia ja ajatuksia. Kaikkea mistä tykkään!
Kun kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, niin painelin heti kirjastosta sitä varaamaan, mutta varauslista oli niin pitkä (noin 600 ihmistä jonossa ennen minua), niin piti sitten ostaa tämä omaksi, kun en malttanut odottaa.
Onhan se ihmeellistä miettiä, millaiseksi nykyihminen Homo Sapiens on muodostunut: olemme rakenteaneet suurkaupunkeja, istumme palavereissa, aikataulut huohottavat niskaan, siedämme byrokratiaa ja roikumme netissä. Sen sijaan, että edelleen olisimme "vapaita" metsästäjä-keräilijöitä.
Miten meistä on tälläisia tullut?
Kirjan takakannessa lukee:
Kuinka ihmisestä tuli ihminen?Hyviä kysymyksiä, ja kirja tarjoaa niihin jännittäviä vastauksia!
100 000 vuotta sitten maapallolla asui ainakin kuusi ihmislajia. Nykyään lajeja on vain yksi: homo sapiens. Miten meidän lajimme onnistui päihittämään muut lajit? Miten metsästäjistä tuli kaupunkien ja kuningaskuntien rakentajia? Miten ryhdyimme uskomaan jumaliin, valtioihin ja ihmisoikeuksiin sekä luottamaan rahaan, kirjoihin ja lakeihin? Miksi alistuimme byrokratialle, aikatauluille ja kuluttamiselle? Ja millaiseksi maailma on muuttumassa?
Chufo Llorens: Annan sinulle maan
Paksu, yli 800-sivuinen historiallinen romaani, joka kertoo
1050-luvun Barcelonasta. Kirja kuvaa tarkasti Barcelonaa, joka vielä tuolloin
sulkeutui muuriensa sisään, mutta oli voimakkaassa kasvussa.
Olen täällä Lukijan blogissani jo aiemmin kirjoittanut, että
rakastan historiallisia ja paksuja romaaneja. No tässä sinulle sellainen.
Ymmärtääkseni tässä tarinassa historialliset taustat pitävät
paikkansa, mutta kirjailija on tietenkin elävöittänyt tarinaa henkilöhahmoilla,
joita ei oikeasti ole ollut olemassa.
Kirjassa on hovin juonittelua, toimintaa, rakkaustarina ja
intohimoa. Vetävän tarinan lisäksi mielenkiintoa lisää väkevä kerronta ja
historialliset tosiseikat.
Ainoastaan kirjan loppu (ei tule juonipaljastusta!) oli
mielestäni kirjan huonoin kohta, koska se oli mielestäni aika imelä.
torstai 7. huhtikuuta 2016
Donna Leon: Kultamuna
Guido Brunettin tutkimukset Venetsian rikospoliisina
jatkuvat edelleen tässä uudessa, tänä vuonna suomennetussa Donna Leonin kirjassa ”Kultamuna”.
Guido Brunetti on virkistävä poikkeus poliisien maailmaan sijoittuvissa
dekkareissa, koska epätavanomaisesti Guidolla on ihana perhe ja rakastava
vaimo, eikä hänellä ole mitään-ah-niin-modernia-angstia/neuroosia/-huonoa-tytär/poika/exvaimo-suhdetta
kuten esimerkiksi Guidon skandinaavissa rikoskomisario-”kollegoista” kertovissa
kirjasarjoissa.
Minusta on ihana lukea, miten Guido kulkee pitkin Venetsian
katuja, miten kuvataan niitä upeita näkymiä, palazzoja ja calloja
(olen Italia-fani!) ja kuinka Guido syö ja juo kaikkea hyvää italialaista ruokaa
ja juomia – viinejä, espressoja tai muuta, hänellä kun on tapana poiketa baariin
Venetsiassa päivittäin. Ja millaista ihanaa ruokaa hänen vaimonsa
kokkaakaan joka päivä!
Myös italialaisen byrokratian ja lahjonnan koukerot tulevat
kiinnostavasti esiin, sekä poliisilaitoksen sisäiset, henkilöstön väliset valtakilpailut.
Rikoksetkin, jotka näissä kirjoissa tapahtuu, ovat yleensä
aika ”normaaleja”, ei siis mitään hulluja psykopaatteja tai massamurhaajia,
vaan kuvataan vaikkapa sitä, miten ihan tavallinenkin ihminen voi joutua
rikoksen polulle. Ja miten inhimillistä se(kin) voi olla.
Tässä Kultamuna-kirjassa rikollinen oli lopulta hyvin tavallinen
venetsialainen henkilö, vaikka kirjan lopussa kyllä selvisi hänen
kylmäverisyytensä ja kovuutensa.
Kaikille Italiasta innostuneille hyvää luettavaa nämä Guido
Brunetti -kirjat! Itse olen lukenut koko sarjan, ja tykkään yhä.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2016
Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Lapsi katoaa tuntemattoman matkaan metrotunnelissa, ja siitä
alkaa tämä dekkari. Luvassa paljon yllätyksiä!
"Varjopoika" on kirjailijan trilleridebyytti, ja ymmärtääkseni tälle
tulee jatkoa. Tulemme siis lukemaan vastedeskin, miten Danny Katz ratkaisee
rikoksia.
Carl-Johan Vallgren on saanut myös edellisestä romaanistaan arvostetun
August-palkinnon, ja tämä uusi ”Varjopoika” on noussut kansainväliseksi
menestykseksi.
Yksi juttu minua ärsyttää: Miksi aina rikolliset tunnustavat
tekemänsä rikokset perin pohjin uhrille, juuri kun ovat tappamassa uhria? Ja sitten
tietysti rosvo itse kuolee, ja näin näppärästi rikos ja mysteeri ratkeaa. Se on
niin kulunut keino! Eikö joku voisi keksiä, millä muulla tavalla rikos/mysteeri
ratkeaisi. Ainakin jos minä olisin konna, joka on juuri tappamassa uhria, niin
en varmaankaan jäisi siihen jaarittelemaan ja tunnustamaan hänelle myös entisiä
rikoksiani. Ei, varmaan vain hoitaisin homman tehokkaasti loppuun ja liukenisin
paikalta äkkiä. Yritetäänkö tällä tavalla korostaa sitä, miten narsistisia nämä
rikolliset ovat, kun haluavat vielä leuhkia teoillaan juuri ennen tappamista?
Muuten kyllä nautin tästä lukukokemuksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)