perjantai 25. huhtikuuta 2014

Donna Tartt: Tikli

Vau, olin jo odottanut Donna Tarttin uutta romaania pitkään, yli kymmenen vuotta. "Tikliilmestyi tänä keväänä Suomessa, ja ostin sen heti. En malttanut odottaa, että saan sen kirjastosta.

Kirjan kustantaja WSOY kirjoittaa sivuillaan, että
"Tikli on suuri tarina oman tien etsimisestä, ystävyydestä, rikollisuudesta ja taiteesta."
Siinä on hyvin tiivistetty yhteen lauseeseen, mistä tämä tarina kertoo. Voisi toisaalta kyllä lisätä, että se on "suuri tarina....ystävyydestä, huumeista, rikollisuudesta ja taiteesta."

Tartt kirjoittaa harvakseen. "Jumalat juhlivat öisin", hänen kehuttu esikoisromaaninsa, ilmestyi vuonna 1992, ja seuraava romaani "Pieni ystävä" vuonna 2002. Ja nyt "Tikli" tänä vuonna. Eli kymmenen vuoden välein hän näyttäisi julkaisevan. Olen lukenut nämä kaikki, ja tunnustaudun Donna Tarttin ihailijaksi jo 90-luvun alusta saakka. Pitäneekö taas odottaa vuoteen 2024, ennenkuin saa taas lukea uuden Tarttin kirjan?

Tämä romaani on varsinainen järkäle, lähes 900-sivua. Kirjaa oli itse asiassa raskas pitää käsissä, niin paksu ja painava se oli. Punnitsin sen; se painoi yli kilon.

Tarinan ytimessä on nuori poika, joka menettää traagisesti ja traumaattisesti äitinsä, ja etsii koko lopun ikänsä itseään sen seurauksena - niin sanoakseni. Kirjan nimi tulee taideteokesta "Tikli", joka kulkee pojan mukana koko hänen elämänsä.

Taiteesta (maalaustaiteesta) kirjoitetaan paljon tässä romaanissa, itse asiassa koko juttu alusta loppuun kiertyy yhden hienon taideteoksen ympärille, eli Carel Fabritiuksen "Tikli"-maaluksen ympärille. Se on mielenkiintoista, itsekin olen kiinnostunut maalaustaiteista.

Kirjassa on niin paljon yksityiskohtia, että ne melkein uuvuttavat. Esimerkiksi antiikki-esineistä ja niiden restauroinnista, tosin ne ovat myös mielenkiintoisia yksityiskohtia. Mutta välillä liialliset yksityiskohdat eksyttävät ja häiritsevätkin lukukokemusta, ikään kuin harhauttaa sivupoluille...ja hetkinen, mihinkäs me oltiinkaan menossa?

Huumeita käytetään tässä tarinassa todella paljon, ja niiden kuvaukset; överit, vajarit, sekoilut, romahtamiset - myös kauheat vieroitusoireet - tuntuvat uskottavilta ja tarkasti kuvailluilta, vaikken itse tiedä, miltä pitäisi tuntua, kun itse en ole huumeita käyttänyt, mutta kuvausten lukeminen saattaa lähes tuntemaan itse, miltä se tuntuu.
"Lääkkeistä luovuttuani olin juonut liikaa, eikä se oikein sopinut minulle; opiaatit tekivät minusta rennon ja suvaitsevaisen, valmiin mihin tahansa, ja siedin kestämättömiä tilanteita sopuisasti ja jaksoin kuunnella vaikka millaista ikävystyttävää ja naurettavaa paskanjauhantaa tuntikausia ilman että minun alkoi tehdä meili mennä ulos ampumaan aivot pellolle."
Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että et kestä enää yhtään "paskanjauhantaa", ja että "tekisi mieli mennä ulos ampumaan aivot pellolle? Mielestäni se oli aika ytimekkäästi (ja hauskasti) sanottu, ja täytyy todeta, että kyllä minusta on joskus tuntunut juuri tuolta.

Kertomus tapahtuu pääasiassa New Yorkissa, mutta myös Las Vegasissa ja Amsterdamissa. Niiden maantiedettä, paikkoja ja identiteettiä käsitellään paljon. Koska olen itsekin käynyt noissa kaupungeissa, niin oli erittäin kiinnostavaa lukea niiden kuvauksia, ravintoloita, maamerkkejä ja katunäkymiä sekä muistella samalla omia mielikuvia niistä.

Kokonaisuutena mielipiteeni tästä kirjasta on se, että se oli välillä hiukan uuvuttava, eikä suuria odotuksiani aivan lunastettu. Silti se on hieno, syvällinen ja erikoislaatuinen kirja, suosittelen lukemaan. Itse taidan lukea sen piakkoin toistamiseen, niin paljon siinä oli erilaisia teemoja (ystävyys, rakkaus, menetys, perhesuhteet, identiteetti, kohtalo, taide, riippuvuusongelmat, pakkomielteet) että niiden sulattelemiseen menee aikaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti